Rangaistuksenomaisista vahingonkorvauksista ja rikastumiskiellosta

Tällä kertaa luvassa lähinnä yleisluontoista pohdintaa, liittymättä sen kummemmin mihinkään tiettyyn tapaukseen. Avatakseni otsikkoa, Suomessahan on erittäin voimakkaana periaatteena vahingonkorvausoikeudessa voimassa ns. rikastumiskielto, joka tarkoittaa sitä, ettei vahingon kärsinyt saa vahingonkorvauksen tai muun kompensaation johdosta päästä parempaan asemaan, kuin missä olisi ollut ilman vahinkoa. Tämä kuulostaa äkkiseltään sinänsä ihan järkeenkäyvältä.

Ameriikoissa puolestaan moista periaatetta ei tunneta tai ainakaan tunnusteta, vaan siellä vahingonkorvauksia voidaan määrätä rangaistuksenluontoisesti (englanniksi punitive damages, suomennos omani) siten, että korvausmäärä on suhteutettu vahingon aiheuttajan liiketoiminnan ja mahdollisesti voitollisuuden laajuuteen (todettakoon tässä vaiheessa, että tietämykseni US of A:n oikeusjärjestelmästä perustuu pääasiallisesti John Grishamin kirjoittamiin fiktiivisiin romaaneihin ja uutisiin, enkä näin ollen voi esiintyä kyseisen järjestelmän asiantuntijana). Edellä todetusta vastuunrajoitusklausuulista huolimatta en ainakaan usko, että tietämyksessäni olisi niin suuria aukkoja, että se estäisi otsikossa tarkoitetun kysymyksen käsittelyn yleisellä tasolla.

Olen jokseenkin koko aikuisikäni pitänyt Suomen systeemiä automaattisesti parempana ja jenkkien miljoonakorvauksia syliin kaatuneesta kuumasta kahvista jokseenkin älyttöminä, niin kuin kuvittelisin useimpien lukijoidenkin tekevän. Nyt käytännön karaisemana näkemykseni ei kuitenkaan enää ole aivan näin yksioikoinen. Otetaanpa fiktiivinen esimerkki ajatusleikin tueksi.

Olen ennenkin kirjoituksissani käsitellyt tai vähintäänkin sivunnut sitä ongelmaa, että mikäli esimerkiksi vakuutusyhtiöt tekevät tietoisesti virheellisiä korvauspäätöksiä (siis siten, että korvausta ei makseta, vaikka sitä vakuutusehtojen mukaan kuuluisi maksaa), Suomessa on kovin vähän keinoja saattaa niitä edesvastuuseen asiasta. Kuluttaja voi lähinnä nostaa kanteen, ja käräjäoikeus tuomitsee sitten vakuutusyhtiön maksamaan juuri sen korvauksen, joka kuluttajalle olisi alun perinkin kuulunut. Monessa tapauksessa vakuutusyhtiö voi vielä saada oikeudenkäynnin aikana pienennettyä korvausta vetoamalla toissijaisesti ikävähennyksiin sun muihin (vaikkei olisi niihin edes alkuperäisessä, kielteisessä korvauspäätöksessä vedonnut), eikä kuluttaja sille oikein mitään voi. Laajat riita-asian oikeudenkäynnit tulevat älyttömän kalliiksi, ja kuluttajan on erittäin riskialtista riitauttaa korvauspäätöstä, kun oikeudenkäyntikulut voivat vähänkään laajemmassa riidassa nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Voittaessaankaan hän ei ”voita” mitään muuta kuin sen, mihin olisi alun perinkin ollut oikeutettu. Jos riidan häviää, menee koko henkilökohtainen talous pahimmillaan nurin.

Amerikassa tuomioistuin voisi puolestaan lätkäistä petolliselle vakuutusyhtiölle ankarat, vaikkapa nyt kymmenen miljoonan rapsut, jos havaitsisi vakuutusyhtiön toimineen törkeän huolimattomasti tai jopa tietoisen petollisesti. Vakuutusyhtiöiden touhuja seuranneena tämä ei olisi Suomessakaan yhtään hullumpaa. Oppisivatpahan olemaan tekemättä kielteisiä korvauspäätöksiä sen kummemmin miettimättä aina, kun sille on edes teoreettinen mahdollisuus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s