Muutoksenhausta yleisesti ja erikseen

Vaikka otsikko epäilemättä saikin monen lukijan kuolemaan tylsyyteen jo ennen tämänkertaisen artikkelimme avaamista, ei hätää! Tällä kertaa luvassa ei ole tavanomaista tylsää prosessioikeudellista jaarittelua muutoksenhakuoikeuden hienouksista ja siitä, mitä joku sata vuotta sitten syntynyt professori on joskus asiasta lausunut, vaan huomattavasti rennompaa pohdintaa. Ajattelin vuodattaa artikkeliini lähinnä puutteellisesti perusteltua ja populistista tilitystä siitä, miten typerästi muutoksenhakuoikeus Suomessa on joiltakin osin toteutettu.

Aloitetaanpas. Sekä riita- että rikosasioissahan (hallintomenettelyn jätän artikkelin ulkopuolelle) pääsääntö on se, että ensin asia käsitellään käräjäoikeudessa ja sitten käräjäoikeuden päätökseen tyytymätön voi hakea ratkaisuun muutosta hovioikeudesta. Nykyään muutoksenhakuun tarvitaan jatkokäsittelylupa (paitsi rikosasioissa, joissa tuomio on vähintään 8 kk vankeutta). Jatkokäsittelylupa tarvitaan lähtökohtaisesti kaikissa ja kaikenlaisissa asioissa, olipa esimerkiksi riita-asiassa intressi sitten euron tai sata miljoonaa euroa. Tähän asti ihan jees, tuo jatkokäsittelylupa oli tullessaan oikein tervetullut muutos.

Minulla ei ole käytössäni tutkimus- tai muutakaan dataa siitä, miten usein jatkokäsittelylupa yleensä myönnetään. Valitettavasti oma stetson-tuntumani kertoo, että sen saa etenkin täällä Varsinais-Suomessa varsin helposti ja varsin vähäpätöisiin asioihin. Tällä halutaan kaiketi turvata muutoksenhakuoikeus, ja kyllähän se siinä mielessä turvautuukin, että ainakaan minun urallani ei ole tainnut tulla vastaan yhtään juttua, jossa jatkokäsittelylupaa ei olisi myönnetty silloin kun sen saamiselle oikeasti ja selvästi on ollut perusteita. Toisaalta vastaan on tullut erittäin monta juttua, joissa jatkokäsittelylupa on myönnetty täysin mitättömään asiaan missä ei edes ole ollut oikeudellisesti tai näytöllisesti yhtään mitään epäselvää. Johonkinhan se raja on toki vedettävä ja jokainen tapaus on erilainen, mutta henkilökohtaisesti en yhtään pistäisi pahaksi, vaikka rajaa vedettäisiin hieman tiukempaan suuntaan. Toki asioiden meneminen hovioikeuteen asti lihottaa meidän juristien palkkioita, mutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta (tai edes asianosaisen näkökulmasta) ei ole mitään järkeä, että hovioikeudesta käydään hakemassa vahvistus jo ennestään täysin selvälle käräjäoikeuden tuomiolle asiassa, jossa intressi tai rangaistus on täysin mitätön. Ja on semmoista aika tympeää prosessata edes avustajan ominaisuudessa, vaikka siitä palkkaa maksetaankin.

Varsinainen tilitykseni kohde kuitenkin koskee sitä, miten muutoksenhaku käytännössä toimii. Suomessa näet vahva ja lähes poikkeukseton lähtökohta on, että oikeudenkäynnin suullisuuden ja välittömyyden nimissä kaikki käräjäoikeudessa vastaan otettu henkilötodistelu otetaan hovioikeudessa uudestaan vastaan. Eli käytännössä siten, että jos jossakin poliisin pöydälle hautautuneessa rikosjutussa päästään käräjöimään vaikkapa kahden vuoden päästä tekohetkestä, rikosasiassa todistajana ollut silminnäkijä todistaa ensin käräjillä kahden vuoden päästä tekohetkestä ja sitten uudestaan hovioikeudessa vaikkapa kolmen ja puolen vuoden kuluttua itse tapahtumasta. Jokseenkin selvää lienee, etteivät ne muistikuvat tuossa välissä varsinaisesti parane. Vähän samankaltainen ongelma liittyy riita-asioihin: jos saat etevällä jurismilla ja silkalla oveluudella epärehellisen vastapuolen puhumaan itsensä pussiin tai muuten kiinni jostakin epätotuudesta, hän ei varmasti mene samaan lankaan enää hovioikeudessa, vaan on siihen mennessä keksinyt tavan selittää asian parhain päin. Ymmärtääkseni Ruotsissa on käytössä sellainen systeemi (asiaan perehtynyt korjatkoon jos olen väärässä), että hovioikeudessa ainoastaan käydään läpi käräjäoikeudessa esitetty henkilötodistelu esim. videonauhojen avulla ja arvioidaan sitä sitten parhain päin. Toimisi useimmissa tapauksissa huomattavasti paremmin myös täällä, ja säästäisi huomattavasti vaivaa ja kustannuksia.

Yllä olevassa artikkelissa on monilta osin oiottu mutkia enkä suosittele käyttämään sitä sellaisenaan lähdemateriaalina vaikkapa oikeustieteellisessä tutkimuksessa edes amk-tasolla, kuten artikkeleideni osalta joskus on kuulemma tehty (!) (:D).
Tapio Hokkanen

OTM, luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja, julkinen kaupanvahvistaja

040 826 8326, tapio.hokkanen@lakihhr.fi

Vakuutusyhtiön päätöksestä valittaminen

Lähes jokaisella ihmisellä on jotakin asiaa koskeva vakuutus. Tavallista tai ainakin järkevää on vakuuttaa vähintään arvokkain omaisuutensa, oli se sitten omakotitalo tai osakehuoneisto, auto taikka asuinirtaimisto. Vakuutusyhtiöiden harmiksi vakuutuksia joudutaan joskus myös käyttämään, toisin sanoen tapahtuu sellainen ”vakuutustapahtuma” jota varten kyseinen vakuutus on otettu ja jota silmällä pitäen vakuutusmaksuja on maksettu.

Vakuutusehdoissa vakuutusyhtiöt pyrkivät mahdollisimman tarkkarajaisesti määrittelemään, millaisesta vahingosta korvausta saa ja ennen kaikkea millaisesta sitä ei saa. Käytössäni ei ole asiasta mitään tilastotietoa, mutta jo omakohtaisen kokemuksen perusteella voin turvallisin mielin sanoa, että kielteisiä korvauspäätöksiä on kaikista päätöksistä vähintäänkin huomattava osa.

Toki samaan hengenvetoon on todettava, etteivät ollenkaan kaikki kielteiset korvauspäätökset ole vääriä. Vakuutuksessa on kyse sopimuksesta vakuutuksenantajan ja vakuutetun välillä. Vakuutusehdot ovat tämän sopimuksen pääasiallinen sisältö. Korvauspäätös perustuu, tai ainakin sen pitäisi perustua, pakottavan lain lisäksi näihin vakuutusehtoihin. Korvauspäätöksessä on usein kyse juuri näiden sopimusehtojen tulkinnasta. Jos sopimusehdoissa on selvästi rajattu tietty tapahtuma vakuutuksen ulkopuolelle ja vahinko perustuu kyseiseen tapahtumaan, ei vakuutuksenottaja tietenkään voi olettaa saavansa korvausta. Eikä siinä ole mitään väärää.

Kuitenkin, vakuutusyhtiöt pyrkivät tulkitsemaan vakuutusehtoja itselleen edullisella tavalla. John Grisham kirjoitti jossakin vakuutusyhtiöiden toimintaa kuvaavassa fiktiivisessä teoksessaan, että vakuutusyhtiöt tekevät aivan selvissäkin tapauksissa tietyn määrän kielteisiä päätöksiä, koska se on heille taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset eivät uskalla, osaa tai yksinkertaisesti viitsi lähteä riitelemään, vaikka päätös olisi selvästi väärä (siis vakuutusehtojen vastainen). Tällaisissa tapauksissa vakuutusyhtiöiden ei luonnollisesti tarvitse maksaa korvauksia. Vakuutusyhtiöiden kannattaa tehdä tietty lukumäärä kielteisiä päätöksiä selvissäkin asioissa (tulkinnanvaraisista puhumattakaan), jos riittävän suuri osa ihmisistä ei valita päätöksistä, koska hävittyjen oikeusjuttujen kustannusten summa on pienempi kuin aiheettomasti maksamatta jääneiden korvausten yhteismäärä. Näin vakuutusyhtiö jää voitolle ja tekee selvää rahaa.

Yllä kuvattu menettely on ote fiktiivisestä teoksesta, enkä lähde suoraan väittämään tai osoittamaan sormella, että esimerkiksi suomalaiset vakuutusyhtiöt mitenkään kategorisesti toimisivat näin. Kuitenkin käytännön kokemus muutamissa omalle kohdalle sattuneissa, puoleeni kääntyneiden asiakkaiden vakuutuspäätöksissä näyttäisi, ettei yllä kuvattu menettely ole välttämättä aivan tuulesta temmattu. Vaihtoehtoisesti jotkin alunperin kielteiset, selvästi vakuutusehtoihin perustumattomat korvauspäätökset, joissa on lakimiehen yhteydenoton jälkeen löytynyt kovasti neuvotteluhalukkuutta vakuutusyhtiön puolelta tai tehty jopa suoraan myönteinen korvauspäätös samassa asiassa, osoittavat huomattavaa ammattitaidottomuutta vakuutusyhtiön taholta.

Jos vakuutuksenottaja saa vakuutusyhtiöltään kielteisen korvauspäätöksen, ei ole hänen kannaltaan merkitystä, johtuuko väärä päätös vakuutusyhtiön härskistä laskelmoinnista vai päätöksen tehneen virkailijan ammattitaidottomuudesta. Lopputulos on joka tapauksessa sama: korvausta ei tule.

Jos siis koet vakuutusyhtiön tehneen asiassasi väärän päätöksen, kannattaa ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen taikka hätätapauksessa johonkin muuhun toimistomme lähes yhtä pätevistä lakimiehistä. Alkuneuvottelu ja toimeksiannon arviointi on aina maksutonta. Alkuneuvottelu voidaan hoitaa myös esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostin välityksellä, eli palvelemme koko Suomen laajuisesti. Ja mikä parasta, jos muutoksenhaulle löytyy perusteita ja riitelemään päädytään, vakuutuksistasi mahdollisesti löytyvä oikeusturvavakuutus korvaa suuren osan lakimiehesi kustannuksista, vaikka itse pääasia hävittäisiin. Jos pääasia voitetaan, maksaa hävinnyt osapuoli (vakuutusyhtiö) viulut kokonaisuudessaan.

Muutoksenhakuoikeus muutostilassa

Muutoksenhakuoikeus on perustuslaissa turvattu yksilön oikeus, mutta toisesta näkökulmasta ennemminkin kynnys, joka on ylitettävä, jotta oikeudenkäynnin asianosaisella on mahdollisuus saada asiansa käsitellyksi myös muutoksenhakuasteessa. Muutoksenhakuoikeus käräjäoikeudesta hovioikeuteen on 2000-luvulla ollut jatkuvassa muutostilassa. Aiemmin rajoittamattomasta muutoksenhakuoikeudesta on päädytty seulontamenettelyn kautta nykyiseen järjestelmään, sanahirviöön nimeltä jatkokäsittelylupamenettely. Menettelyn sisällön kuvaaminen vaatisi useamman sivun mittaisen artikkelin, mutta olennaista on, että muutoksenhakuoikeutta on tosiasiallisesti kavennettu ja pyritään edelleen kaventamaan valtiontalouden heikentyneen tilan vuoksi.

Muutoksenhaun tehtävänä on korjata virheellinen ratkaisu. Muutoksenhaulla on myös periaatteellinen, oikeusvaltion perusteista kumpuava tehtävänsä, jonka laajuutta on vaikeampi määritellä. Erityisesti rikosasioissa oikeusvaltioperiaatteen voidaan katsoa sisältävän oikeuden hakea muutosta ainakin kerran. Syksyn aikana hallitus kuitenkin esittänee, että syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan lähtökohtaisesti, mikäli rangaistus ei ole ankarampi kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Rikosoikeuden järjestelmässä rangaistuksen ankaruutta ei varsinaisesti eritellä sen mukaan, onko vankeus ehdollista vai ehdotonta. Joka tapauksessa kahdeksan kuukauden vankeusrangaistusta ei enää voida pitää vähäisenä. On arvioitu, että kielteisten luparatkaisujen määrä kaikista jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluvissa rikosasioissa annetuista ratkaisuista nousisi 40 prosenttiin. Huomattava määrä valituksista käsiteltäisiin siis ainoastaan suppeassa ja kirjallisessa hovioikeusmenettelyssä.

Perusoikeudet eivät ole ehdottomia eli niitä voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa. Yksi rajoittamisen edellytys on hyväksyttävyys: perusoikeuden rajoittamisella tulee siis pyrkiä hyväksyttävään tavoitteeseen. Lainsäätäjällä ei kovinkaan usein ole vaikeuksia perustella hyväksyttävyysvaatimuksen täyttymistä. Muutoksenhakuoikeutta on tähän mennessä rajoitettu lähinnä joutuisan oikeudenkäynnin turvaamiseksi, mikä on kuin myös perustuslaissa turvattu perusoikeus. Muun perusoikeuden suojaaminen täyttääkin lähtökohtaisesti hyväksyttävyysvaatimuksen. Nykyään oikeudenkäyntien viivästyminen ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma kuin ennen jatkokäsittelylupajärjestelmän käyttöönottoa vuonna 2011. Järjestelmän laajentamista onkin perusteltu lähinnä sillä, että hovioikeuden on voitava kohdistaa resurssinsa niihin tapauksiin, joissa oikeusturvan antamiselle on todellista tarvetta. Muutosta on lisäksi perusteltu oikeusturvan painopisteen siirtämisellä käräjäoikeuksiin ja toisaalta valtiontalouden tilan heikentymisen vaatimilla säästöpaineilla. Oikeusturvaa onkin perusteltua toteuttaa ensisijaisesti käräjäoikeudessa, mutta tämä edellyttää myös lisäresurssien kohdistamista alioikeuksille. Resursseja on kuitenkin ainoastaan leikattu.

Järjestelmän laajentamista voidaan siis tosiasiallisesti perustella vain oikeuslaitokseen kohdistuvilla säästöpaineilla. Valtion taloustilanne on kiistattomasti vaikea. Kun oikeusturvan kehittämisen – tai kaventamisen – perusteluina voidaan käyttää ainoastaan resurssien leikkaustarvetta, voidaan uudistuksilta vaatia erittäin vahvoja perusteluita. Olennaista on lisäksi, ettei oikeusturvaa tai muutoksenhakuoikeutta rajoiteta enempää kuin on välttämätöntä. Nähtäväksi jää, millä tavoin hallitus onnistuu perustelemaan jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamisen. Hallituksen esitys asiasta on suunniteltu annettavaksi vuoden 2014 aikana.

– Jonne Rantanen, OTM –