MITEN PYRKIMYS EDISTÄÄ RIKOKSENSA SELVITTÄMISTÄ VAIKUTTAA TUOMITTAVAAN RANGAISTUKSEEN? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

Miksi rattijuoppojen rangaistuksia ei haluttu koventaa?

Kansalaisaloite 3/2014 vp vaati rattijuopumustuomioiden koventamista käyttämällä seuraavia keinoja:

  • Rattijuopon ajoneuvon välitöntä haltuunottamista valtiolle riippumatta siitä, kenen ajoneuvo on.
  • Mahdollisimman varhaista puuttumista ongelmaan. Ensimmäistä kiinnijäämistä pitäisi seurata ajokielto ja hoitoonohjaus. Seuraavien kiinnijäämisten seurauksena olisi tilanteen mukainen pakkohoito ja rangaistuksena ehdoton vankeus.
  • Rattijuoppojen aiheuttamat kuolemantapaukset pitää tulkita tapoiksi ja loukkaantumiset tapon yrityksiksi.
  • Rattijuoppouden promillerajan laskemista.
  • Rattijuopon ilmoittamatta jättäminen pitää tehdä rangaistavaksi

Kansalaisaloitetta perusteltiin seuraavalla tavalla: ”Me allekirjoittaneet kansalaiset koemme, että oikeustajuamme on loukattu. Luottamuksemme Suomeen oikeusvaltiona horjuu rattijuoppojen liian lievien rangaistusten vuoksi. Jopa kuolemantapauksia aiheuttaneiden rattijuoppojen rangaistukset jäävät usein pienemmiksi kuin esim. talousrikollisten. Näin rattijuoppojen aiheuttamia valtavia inhimillisiä kärsimyksiä vähätellään ja yhteiskuntaamme kalvavaa ongelmaa, alkoholismia, väheksytään.”

On kiistatonta, että rattijuopumuksen aiheuttamat kuolemat ja vakavat vammat ovat joka vuosi, kuukausi ja viikko syynä määrättömälle inhimilliselle kärsimykselle. Tästä ei kuitenkaan tule vetää sitä johtopäätöstä, että niitä tulisi yrittää ehkäistä mahdollisimman järeillä tai suorastaan typerillä keinoilla. Käsittelen seuraavaksi esitetyt vaatimukset lyhyesti kohta kohdalta.

Ensimmäinen vaatimus koskee ajoneuvon välitöntä haltuunottoa valtiolle. Rattijuopon omistaman ajoneuvon välitön haltuunotto on mahdollista jo nykyisen lainsäädännön perusteella. Auto voidaan lisäksi tuomita oikeudenkäynnissä valtiolle menetetyksi. Sen sijaan kenenkään muun omistamaa autoa, jota rattijuoppo on käyttänyt, ei tietenkään voida eikä pidäkään voida tuomita valtiolle. Onko aloitteen laatija sitä mieltä, että esimerkiksi rattijuopon luvatta käyttöönottama (siis varastama) auto tulisi takavarikoida? Vaatimus omaisuuden takavarikoimisesta jonkin muun henkilön tekemän rikoksen vuoksi on niin absurdi, ettei se tarvitse enempää huomiota tässä.

Toisessa vaatimuksessa vaaditaan kovempia seuraamuksia. Ajokielto seuraamuksena on voimassa jo nyt, lainsäädäntö on siis vaaditun mukainen. Hoitoonohjaus (vapaaehtoinen) on lisäksi myös mahdollista jo nyt. Pakkohoito seuraamuksena jostain rikoksesta, ilman selvitystä pakkohoidon konkreettisesta tarpeesta, on perustuslain ja käsittämättömän monen ihmisoikeussopimuksen vastaista. Rangaistusten koventaminen automaattisesti ehdottomiksi ei kuulosta muihin rikoksiin verrattuna (vaikkapa väkivalta- ja omaisuusrikokset) kovinkaan kohtuulliselta, mutta rangaistuskäytännössä saattaisi toki olla tarkastamisen varaa. On kuitenkin tutkittu, ettei rangaistusten koventaminen vaikuta rattijuopumusten määrään.

Kolmanneksi vaadittiin siis rattijuoppojen aiheuttamien kuolemantapausten rikosoikeudellisen arvioinnin muuttamista. Tappo tai sen yritys vaatii aina tahallisuutta. Rikokset, joissa toinen menettää henkensä ilman tahallisuutta, arvioidaan kuolemantuottamuksina. Vaatimus rattijuoppouden tuomitsemisesta ilman tahallisuutta sotkisi koko syyllisyysperiaatteen tapon osalta ja on siksi oikeudellisesti täysin mahdoton.

Neljänneksi esitettiin promillerajan laskua. Promillerajan laskeminen joko 0.2:een tai nollaan on ollut useasti esillä julkisessa keskustelussa. Sen säätämiselle ei olisi mitään lainsäädännöllistä estettä, mutta muutoksen hyödyllisyys voidaan kyllä kyseenalaistaa. Ruotsin ja Norjan esimerkkien mukaisesti ei ole näyttöä siitä, että promillerajan alentaminen vähentäisi rattijuopumusrikollisuutta kokonaisuutena. Lisäksi lähes kaikissa kuolemaan johtaneissa onnettomuuksissa promillemäärä on ylittänyt törkeän rattijuopumuksen rajan (1.2 promillea). Varsinaisia ongelmarattijuoppoja, jotka ajavat kovassa humalassa tai syyllistyvät rattijuopumukseen toistuvasti, ei promilleraja kiinnosta, olipa se sitten nolla tai kaksi promillea.

Viidenneksi vaadittiin rattijuopumuksen ilmoittamatta jättämisen säätäminen rangaistavaksi. Törkeän rikoksen (kuten murhan, tapon, raiskauksen tai törkeän pahoinpitelyn) ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa jo nykyisellään. Rattijuopumus ei ole siinä määrin (siis esimerkiksi murhaan tai raiskaukseen verrattava) törkeä rikos, että se olisi syytä sisällyttää törkeän rikoksen ilmoittamisvelvollisuutta koskevaan rikoslain 15 luvun 10§:ään. Muutos olisi muuhun lainsäädäntöön suhteutettuna epäjohdonmukainen ja sikäli tarpeeton, että tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö ihmisistä ilmoittaa havaitsemansa rattijuopumuksen poliisille jo nykyäänkin.

Yhteenvetona voitaneen todeta, että sinänsä kannatettava idea (tässä tapauksessa rattijuoppojen kitkeminen liikenteestä) vesitetään helposti lähtemällä sähläämään kovalla innolla ilman asioiden selvittämistä tai riittävää juridista tietämystä. Paremmin harkittu ja perusteltu kansalaisaloite samasta aiheesta olisi etenkin näin vaalien alla saattanut hyvinkin johtaa lainsäädäntötoimiin, joilla rattijuopumuksen rangaistuksia olisi saatu järkevällä tavalla kovennettua. Toimivasta ja hyvin perustellusta kansalaisaloitteesta on esimerkkinä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista, joka johti konkreettisiin lainsäädännön muutoksiin. Nyt eduskunnan lakivaliokunnan oli helppoa torjua ehdotus kokonaisuudessaan, eikä se olisi mihinkään muuhun ratkaisuun voinut näin huonosti mietityn kansalaisaloitteen osalta päätyäkään. Nyt aloitteen laatinut taho lähinnä tuhlasi allekirjoittaneiden yli 60.000 hyvää tarkoittaneen ihmisen aikaa huonosti perustellulla ja epärealistisella ehdotuksella, jolla ei ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia menestyä. Aloitteen tarkoitus oli siis varmasti hyvä ja vilpitön, mutta toteutus valitettavasti huono.

– Tapio Hokkanen, ON –