Rattijuoppo menettäköön autonsa, kannabiksenkasvattaja talonsa

Huom! Pyrin klikkausten toivossa johtamaan otsikolla harhaan. Rattijuoppo (tai rattijuopumukseen syyllistyvä henkilö) voidaan tosiaan tuomita menettämään rikoksentekovälineensä eli autonsa valtiolle. Samoin voidaan esimerkiksi kannabiksenkasvattaja tuomita menettämään kannabiksen kasvatuksessa käytetyn talonsa arvon. Jälkimmäisestä korkein oikeus on tänään antanut ennakkopäätöksen KKO 2018:63, mutta tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseessä oleva talo ei ilmeisestikään ollut asumiskäytössä eikä asumiskelpoinen ja talon arvo oli korkeimman oikeuden mukaan huimat 8.200 euroa. Someraivokuolat voinee siis pyyhkiä suupieliltä.

Rikoslain mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Auton menetetyksi tuomitsemisen osalta ongelmana voi kuitenkin olla, että menettämisseuraamus voi johtaa kohtuuttomaan ankaraan seuraamuskokonaisuuteen, mikäli menetetty omaisuus on rikoksentekijän taloudellisiin oloihin nähden hyvin arvokas. Menettämisseuraamuksen ei tulisi koitua ns. lisärangaistukseksi, koska menettämisseuraamus ei ole luonteeltaan rangaistus. Korkeimman oikeuden mukaan ensisijainen turvaamistoimi uusien rattijuopumusrikosten ehkäisemiseksi on ajokielto, ja ajoneuvon tuomitseminen valtiolle menetetyksi voikin tulla kysymykseen vain, jos tekijä on syyllistynyt rattijuopumuksiin toistuvasti ja jos on todennäköistä, että hän myöhemminkin syyllistyy rattijuopumukseen, jollei ajoneuvoa tuomita valtiolle menetetyksi.

Menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos sen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen laatu, rikoksentekijän taloudellinen asema ja muut olosuhteet. Kyse voi siis olla esimerkiksi siitä, että auto voi olla arvokas tai maaseudulla asuvalle välttämätön kulkuväline. Toki mitä törkeämpi rattijuopumus on, sitä vähemmän painoarvoa syytetyn henkilökohtaisille olosuhteille voidaan antaa.

Siirrytään itse pihviin. Tänään korkeimman oikeuden antamassa ratkaisussa oli kyse siitä, että kiinteistöä (taloa) oli käytetty kannabiskasvien kasvattamiseen. Kiinteistön omisti osakeyhtiö X, jonka ainut osakkeenomistaja oli rikoksentekijä A. A:n todettiin jo alemmissa oikeusasteissa syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys ensinnäkin siitä, että voidaanko kiinteistöä pitää huumausainerikoksen tekemiseen käytettynä välineenä. Toiseksi kysymys oli siitä, että voidaanko rikoksentekijä tuomita menettämään kiinteistön arvo valtiolle.

Rikoslain huumausainerikoksia koskevassa luvussa säädetään ensinnäkin, että valtiolle menetetyksi on tuomittava välineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen. Korkeimman oikeuden mukaan menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei lähtökohtaisesti ole merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen. Toisaalta menetetyksi ei voida tuomita esinettä tai omaisuutta, joka kokonaan tai osaksi kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle. Rikoslain arvon menettämistä koskevan lainkohdan mukaan jos rikoksen tekemisessä käytettyä esinettä tai omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi sen vuoksi, että se kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle, rikoksentekijä voidaan tuomita esineen tai omaisuuden sijasta menettämään esineen tai omaisuuden arvo.

Vanhemman lainvalmisteluaineiston mukaan välineellä ja tarvikkeella tarkoitetaan paitsi laboratoriovälineitä, joilla huumausainetta voidaan kemiallisesti valmistaa, myös välineitä, joita muuten voidaan käyttää huumausainerikoksen tekemisessä. Korkein oikeus katsoi, että välineellä tarkoitetaan yleiskielen mukaan jossakin apuna käytettävää esinettä tai asiaa ja että kyse voi olla irtaimesta tai kiinteästä esineestä (esim. kiinteistö). Kun kiinteistöllä olevaa asuinkelvotonta rakennusta käytettiin laajamittaisena kannabiskasvattamona siten, että kasvuolosuhteet oli pyritty optimoimaan ja kiinnijäämisriski minimoimaan, korkein oikeus katsoi, että taloa oli käytetty rikoksentekovälineenä.

Kun rikoksentekijä A ei kuitenkaan omistanut kiinteistöä, vaan osakeyhtiö X, asiassa tuli vielä arvioitavaksi kiinteistön arvon menettäminen valtiolle. Korkein oikeus katsoi ensinnäkin, että lähtökohta on, että huumausainerikoksen tekemiseen käytetyn esineen kuuluessa muulle kuin rikoksentekijälle, on sen sijasta esineen arvo tuomittava menetetyksi valtiolle. Menetetyksi tuomitseminen estyy kuitenkin, jos se on aiempana käsitellyillä perusteilla kohtuutonta. Korkein oikeus katsoi, että teon suunnitelmallisuus puolsi arvon menettämistä valtiolle. Lisäksi kannabiskasvattamona käytetyn kiinteistön arvo oli vähäinen eikä A:n taloudellisilla olosuhteilla siten katsottu olevan olennaista merkitystä harkinnassa. Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että A on tuomittava menettämään valtiolle kiinteistön arvo 8.200 euroa.

KKO 2016:42: Rikoslain sanamuoto vs. lainsäätäjän tarkoitus

Korkein oikeus on kesäkuussa antanut ratkaisun asiassa KKO 2016:42, jossa se arvioi ajoneuvon kuljettamisen rangaistavuutta, kun syytetyn veressä oli ajon jälkeen ollut kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuote (karboksitetrahydrokannabinoli), jolla ei ollut vaikutusta ajokykyyn. Korkein oikeus katsoi, että rikoslain säännöstä rattijuopumuksesta on tulkittava siten, että tulkinnassa otetaan huomioon lainsäätäjän tarkoitukseen, säännöksellä tavoiteltuun suojaan ja lopputuloksen ennakoitavuuteen vaikuttavat seikat. Korkein oikeus päätyi hylkäämään syytteen.

Rikoslain sanamuoto

Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta tuomitaan muun muassa se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Poikkeuksena on tilanne, jossa aine tai aineenvaihduntatuote on peräisin lääkevalmisteesta, jota kuljettajalla on ollut oikeus käyttää.

Lainkohdassa ei siis tehdä eroa sen suhteen, onko käytetyllä huumausaineella esimerkiksi sen laadun, vähäisen käyttömäärän tai ajan kulumisen johdosta vaikutusta kuljettajan ajokykyyn vai ei. Lain sanamuodon mukaan rattijuopumuksen tunnusmerkistö täyttyy silloinkin, kun kuljettajan veressä ei enää ole todettu huumausaineen vaikuttavaa ainetta vaan ainoastaan sen aineenvaihduntatuotetta. Samalla tavalla huumausaineiden nollarajaa liikenteessä merkitsevää säännöstä on myös oikeuskäytännössä vakiintuneesti tulkittu.

Lainvalmisteluaineiston mukaan huumausaineiden nollarajan tarkoituksena on kuitenkin ollut rajata sen soveltamisala vain sellaisiin tapauksiin, joissa huumausaineen käytöllä edes teoreettisesti voisi olla jotain yhteyttä liikenneturvallisuuteen.

Rikoslaki ja lainvalmisteluaineisto ovat siten selvästi ristiriidassa keskenään. Lain sanamuoto on yksiselitteinen ja selkeä eikä laissa edellytetä minkäänlaista huumausaineen vähimmäismäärää tai sitä, että nautitun huumausaineen tulisi vaikuttaa kuljettajan ajokykyä heikentävästi. Yleisestikin rikosoikeudessa tulkinnan lähtökohtana on nimenomaan lain sanamuoto. Tällä perusteella myös hovioikeus päätyi lukemaan teon syytetyn syyksi. Todettakoon kuitenkin, että hovioikeudessa ratkaisusta jouduttiin äänestämään.

Korkeimman oikeuden arviointia

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan lainkäyttäjä ei saa tulkinnassaan syytetyn vahingoksi mennä lain kirjaimen ulkoupuolelle. Tulkinnassa voidaan kuitenkin ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja sillä suojaltavat oikeushyvät, kunhan se tapahtuu syytetyn eduksi.

Korkein oikeus päätyi siihen lopputulokseen, että rattijuopumuksen tunnusmerkistö on lakia säädettäessä kytketty verestä todettuun löydökseen sen käsityksen varassa, että huumausaineella voidaan tällaisen löydöksen perusteella olettaa olleen ainakin teoreettista vaikutusta kuljettajan ajokykyyn.

Rattijuopumus- ja huumausainerikosten sääntelyllä on lisäksi eri suojelutavoitteet: Rattijuopumussääntelyllä pyritään edistämään liikenneturvallisuutta, kun taas huumausainesääntelyllä pyritään rajoittamaan huumausaineiden kysyntää. Korkeimman oikeuden mukaan kansanterveydelliset näkökohdat eivät kuitenkaan voi johtaa siihen, että rattijuopumussäännöksen soveltamisalaa ulotettaisiin sellaiseen menettelyyn, joka on täysin merkityksetön liikenneturvallisuuden kannalta.

Lisäksi kannabista käyttäneen olisi muussa tapauksessa vaikeaa arvioida, syyllistyykö hän rattijuopumukseen vai ei ryhtyessään kuljettamaan ajoneuvoa erityisesti silloin, kun käytöstä on kulunut jo pidempi aika.

Miksi rattijuoppojen rangaistuksia ei haluttu koventaa?

Kansalaisaloite 3/2014 vp vaati rattijuopumustuomioiden koventamista käyttämällä seuraavia keinoja:

  • Rattijuopon ajoneuvon välitöntä haltuunottamista valtiolle riippumatta siitä, kenen ajoneuvo on.
  • Mahdollisimman varhaista puuttumista ongelmaan. Ensimmäistä kiinnijäämistä pitäisi seurata ajokielto ja hoitoonohjaus. Seuraavien kiinnijäämisten seurauksena olisi tilanteen mukainen pakkohoito ja rangaistuksena ehdoton vankeus.
  • Rattijuoppojen aiheuttamat kuolemantapaukset pitää tulkita tapoiksi ja loukkaantumiset tapon yrityksiksi.
  • Rattijuoppouden promillerajan laskemista.
  • Rattijuopon ilmoittamatta jättäminen pitää tehdä rangaistavaksi

Kansalaisaloitetta perusteltiin seuraavalla tavalla: ”Me allekirjoittaneet kansalaiset koemme, että oikeustajuamme on loukattu. Luottamuksemme Suomeen oikeusvaltiona horjuu rattijuoppojen liian lievien rangaistusten vuoksi. Jopa kuolemantapauksia aiheuttaneiden rattijuoppojen rangaistukset jäävät usein pienemmiksi kuin esim. talousrikollisten. Näin rattijuoppojen aiheuttamia valtavia inhimillisiä kärsimyksiä vähätellään ja yhteiskuntaamme kalvavaa ongelmaa, alkoholismia, väheksytään.”

On kiistatonta, että rattijuopumuksen aiheuttamat kuolemat ja vakavat vammat ovat joka vuosi, kuukausi ja viikko syynä määrättömälle inhimilliselle kärsimykselle. Tästä ei kuitenkaan tule vetää sitä johtopäätöstä, että niitä tulisi yrittää ehkäistä mahdollisimman järeillä tai suorastaan typerillä keinoilla. Käsittelen seuraavaksi esitetyt vaatimukset lyhyesti kohta kohdalta.

Ensimmäinen vaatimus koskee ajoneuvon välitöntä haltuunottoa valtiolle. Rattijuopon omistaman ajoneuvon välitön haltuunotto on mahdollista jo nykyisen lainsäädännön perusteella. Auto voidaan lisäksi tuomita oikeudenkäynnissä valtiolle menetetyksi. Sen sijaan kenenkään muun omistamaa autoa, jota rattijuoppo on käyttänyt, ei tietenkään voida eikä pidäkään voida tuomita valtiolle. Onko aloitteen laatija sitä mieltä, että esimerkiksi rattijuopon luvatta käyttöönottama (siis varastama) auto tulisi takavarikoida? Vaatimus omaisuuden takavarikoimisesta jonkin muun henkilön tekemän rikoksen vuoksi on niin absurdi, ettei se tarvitse enempää huomiota tässä.

Toisessa vaatimuksessa vaaditaan kovempia seuraamuksia. Ajokielto seuraamuksena on voimassa jo nyt, lainsäädäntö on siis vaaditun mukainen. Hoitoonohjaus (vapaaehtoinen) on lisäksi myös mahdollista jo nyt. Pakkohoito seuraamuksena jostain rikoksesta, ilman selvitystä pakkohoidon konkreettisesta tarpeesta, on perustuslain ja käsittämättömän monen ihmisoikeussopimuksen vastaista. Rangaistusten koventaminen automaattisesti ehdottomiksi ei kuulosta muihin rikoksiin verrattuna (vaikkapa väkivalta- ja omaisuusrikokset) kovinkaan kohtuulliselta, mutta rangaistuskäytännössä saattaisi toki olla tarkastamisen varaa. On kuitenkin tutkittu, ettei rangaistusten koventaminen vaikuta rattijuopumusten määrään.

Kolmanneksi vaadittiin siis rattijuoppojen aiheuttamien kuolemantapausten rikosoikeudellisen arvioinnin muuttamista. Tappo tai sen yritys vaatii aina tahallisuutta. Rikokset, joissa toinen menettää henkensä ilman tahallisuutta, arvioidaan kuolemantuottamuksina. Vaatimus rattijuoppouden tuomitsemisesta ilman tahallisuutta sotkisi koko syyllisyysperiaatteen tapon osalta ja on siksi oikeudellisesti täysin mahdoton.

Neljänneksi esitettiin promillerajan laskua. Promillerajan laskeminen joko 0.2:een tai nollaan on ollut useasti esillä julkisessa keskustelussa. Sen säätämiselle ei olisi mitään lainsäädännöllistä estettä, mutta muutoksen hyödyllisyys voidaan kyllä kyseenalaistaa. Ruotsin ja Norjan esimerkkien mukaisesti ei ole näyttöä siitä, että promillerajan alentaminen vähentäisi rattijuopumusrikollisuutta kokonaisuutena. Lisäksi lähes kaikissa kuolemaan johtaneissa onnettomuuksissa promillemäärä on ylittänyt törkeän rattijuopumuksen rajan (1.2 promillea). Varsinaisia ongelmarattijuoppoja, jotka ajavat kovassa humalassa tai syyllistyvät rattijuopumukseen toistuvasti, ei promilleraja kiinnosta, olipa se sitten nolla tai kaksi promillea.

Viidenneksi vaadittiin rattijuopumuksen ilmoittamatta jättämisen säätäminen rangaistavaksi. Törkeän rikoksen (kuten murhan, tapon, raiskauksen tai törkeän pahoinpitelyn) ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa jo nykyisellään. Rattijuopumus ei ole siinä määrin (siis esimerkiksi murhaan tai raiskaukseen verrattava) törkeä rikos, että se olisi syytä sisällyttää törkeän rikoksen ilmoittamisvelvollisuutta koskevaan rikoslain 15 luvun 10§:ään. Muutos olisi muuhun lainsäädäntöön suhteutettuna epäjohdonmukainen ja sikäli tarpeeton, että tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö ihmisistä ilmoittaa havaitsemansa rattijuopumuksen poliisille jo nykyäänkin.

Yhteenvetona voitaneen todeta, että sinänsä kannatettava idea (tässä tapauksessa rattijuoppojen kitkeminen liikenteestä) vesitetään helposti lähtemällä sähläämään kovalla innolla ilman asioiden selvittämistä tai riittävää juridista tietämystä. Paremmin harkittu ja perusteltu kansalaisaloite samasta aiheesta olisi etenkin näin vaalien alla saattanut hyvinkin johtaa lainsäädäntötoimiin, joilla rattijuopumuksen rangaistuksia olisi saatu järkevällä tavalla kovennettua. Toimivasta ja hyvin perustellusta kansalaisaloitteesta on esimerkkinä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista, joka johti konkreettisiin lainsäädännön muutoksiin. Nyt eduskunnan lakivaliokunnan oli helppoa torjua ehdotus kokonaisuudessaan, eikä se olisi mihinkään muuhun ratkaisuun voinut näin huonosti mietityn kansalaisaloitteen osalta päätyäkään. Nyt aloitteen laatinut taho lähinnä tuhlasi allekirjoittaneiden yli 60.000 hyvää tarkoittaneen ihmisen aikaa huonosti perustellulla ja epärealistisella ehdotuksella, jolla ei ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia menestyä. Aloitteen tarkoitus oli siis varmasti hyvä ja vilpitön, mutta toteutus valitettavasti huono.

– Tapio Hokkanen, ON –

Voiko poliisin puhallustestistä kieltäytyä?

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:67 mukaan henkilöä ei voida rangaista ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä auton huolimattomasta pysäköinnistä ja toisen ajoneuvon naarmuttamisesta, sillä muutoin henkilö ilmiantaisi itsensä. Itsekriminointisuojan sisältönä onkin, ettei ketään voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ratkaisua voidaan pitää johdonmukaisena, sillä muutoin kolarin aiheuttanut henkilö joutuisi käytännössä ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Samalla on kuitenkin huomattava, että ratkaisu linjaa itsekriminointisuojaa vain silloin, kun kyse on omaisuusvahingoista. Vaikkapa toisen ihmisen yli ajanut henkilö ei saa paeta paikalta ilmoittamatta.

Lehtitietojen mukaan ratkaisuun KKO 2014:67 on vedottu myös sen perustelemiseksi, ettei poliisin järjestämässä puhallusratsiassa tarvitse puhaltaa alkometriin, koska se rikkoisi itseriminointisuojaa. Tämä on kuitenkin esimerkiksi rikosoikeuden professori Mikko Vuorenpäätä (vierasluento Turun yliopistossa 5.2.2015) mukaillen väärä lähtökohta, eikä kyseisellä ratkaisulla ole puhallusratsioiden kanssa mitään tekemistä. Puhallusratsioihin on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1999:65, jonka mukaan puhaltamisesta kieltäytyminen ei täytä rikoslain 16 luvun 3 § mukaisen haitanteon virkamiehelle tunnusmerkistöä. Vanhempi ratkaisu ei siis perustunut itsekriminointisuojaan.

Myös rikosoikeuden professori Jussi Tapani on katsonut, ettei itsekriminointisuoja päde puhalluskokeessa (3.12.2014, uutistamo.fi). Tapanin mukaan suoja koskee etupäässä rikoksesta epäiltyä, jolla on rikosasiassa oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tietyissä tapauksissa suoja ulottuu kuitenkin rikosmenettelyn ulkopuolellekin. Henkilön katsotaan kuitenkin yleisesti olevan velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän, takavarikon, puhalluskokeen sekä veri- ja virtsanäytteen ottamisen. Puhalluttaminen ei myöskään edellytä, että kuljettajan epäiltäisiin nauttineen päihdyttäviä aineita.

Tapani erottelee puhalluttamisen ja verikokeen ottamisen pakkokeinoina. Pakkokeinot voidaan toteuttaa myös vastoin henkilön tahtoa, mistä syystä pakkokeinojen käyttöä ei tarvitse tehostaa rangaisuhalla. Tapani katsoo siten, ettei puhalluskokeesta tai verinäytteestä ottamisesta kieltäytymistä voida rangaista niskoitteluna, sillä poliisilla on joka tapauksessa oikeus tarvittaessa käyttää pakkokeinoja.

Tapanin mukaan henkilö ei voi saattaa itseään syyteen vaaraan rattijuopumuksesta, jos hän ei ole nauttinut alkoholia. Jos henkilö on nauttinut alkoholia ja hän kieltäytyy puhallutuksesta, poliisi voi ottaa verinäytteen pakkokeinoin, jolloin itsekriminointisuojalla ei ole merkitystä. Kolaritapauksessa onnettomuudesta ilmoittamisen velvollisuuden tehoste ei puolestaan ole pakkokeino vaan rangaistusuhka, jolloin itsekriminointisuoja soveltuu tapaukseen. Tapani pitää ongelmana siten vain sitä, että puhalluskokeesta kieltäytyminen tuhlaa poliisin voimavaroja.

Oikeustieteen tohtori Mika Launiala on kuin myös katsonut, ettei itsekriminointisuoja oikeuta ajoneuvon kuljettajaa kieltäytymään poliisin liikennevalvonnan yhteydessä suorittamasta puhallutuksesta alkometriin. Lisäksi Launiala on pitänyt, toisin kuin Tapani, puhaltamisesta kieltäytymistä rangaistavana niskoitteluna poliisia vastaan (28.10.2014, Edilex).

Launiala muistuttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useaan otteeseen todennut, ettei itsekriminointisuoja ulota vaikutustaan henkilön tahdosta riippumatta olemassa oleviin seikkoihin kuten puhallus-, veri- ja ääninäytteisiin. Vastaavasti viranomainen voi tällöin käyttää tehosteita puhallusvelvollisuuden toteuttamiseksi, joista Launiala mainitsee oikeudelliset seuraamukset ja rikosoikeudelliset sanktiot kuten sakko. Pakkokeinolain mukaan poliisimies voi määrätä henkilön puhalluskokeeseen ja rikoslain mukaan se, joka jättää noudattamatta poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn on tuomittava niskoittelusta poliisia vastaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että puhallusratsiasta kieltäytyminen itsekriminointisuojaan tai muuhun syyhyn vedoten on typerää ja turhaa, sillä poliisi voi joka tapauksessa viedä kieltäytyvän henkilön tämän tahdosta riippumatta verikokeeseen. Kieltäytymisestä aiheutuu pelkästään ajanhukkaa, mielipahaa ja mahdollisesti kustannuksia kaikille osapuolille.

– Tapio Hokkanen, ON –