Työntekijän rikollinen toiminta ja työsopimuksen päättäminen

Työsopimuksen irtisanominen ja purkaminen

Työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta tai työsopimuksen kestosta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena syynä voidaan pitää työntekijän työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa.

Rikollinen toiminta työaikana

Lähtökohtaisesti on selvää, että jos työntekijä työaikana tekee rikoksen, joka kohdistuu työnantajaan tai työkavereihin, on työnantajalla oikeus purkaa työsopimus päättymään välittömästi. Jos työntekijän rikollinen toiminta kohdistuu työaikana asiakkaaseen, niin työnantajalla voi olla oikeus päättää työsuhde samoin kuin jos rikos olisi kohdistunut työnantajaan itseensä. Lievemmissä tapauksissa kyseeseen voi tulla työsopimuksen irtisanominen.

Lehdistössä on jonkin verran uutisoitu tilanteista, joissa työsuhde on päätetty, vaikka rikosilmoitusta ei ole tehty tai asia ei ole vielä edennyt käräjäoikeuden lainvoimaiseen tuomioon. Työnantajalla saattaakin olla oikeus myös näissä tilanteissa päättää työsopimus, kunhan näyttö rikoksesta on ilmeisen selvää. Rajatapauksissa työnantajan kannattaa kuitenkin odottaa ainakin siihen saakka, että syyttäjä on tehnyt ratkaisunsa siitä, että nostaako hän syytteen vai ei.

Olen erilaisissa työyhteisössä kuullut legendoja työntekijöiden eväitä varastelevista henkilöistä. Työtuomioistuimessa onkin käsitelty tapausta, jossa vartija oli ottanut toisen vartijan eväät yhteisesti käytössä olleesta jääkaapista, minkä johdosta vartijan työsopimus oli päätetty. Kaikessa viisaudessaan työtuomioistuin totesi, että tällainen menettely on toiminta on toki moitittavaa, muttei kuitenkaan oikeuta päättämään työsuhdetta. Onneksi saatiin tähänkin kysymykseen arvovaltainen vastaus.

Rikollinen toiminta työajan ulkopuolella

Mikäli työnantaja tuomitaan työajan ulkopuolella tehdystä rikoksesta rangaistukseen, ei työnantajalla tavallisesti ole automaattista oikeutta päättää työsopimusta. Vapaa-aikana tehdyn rikoksen osalta on ensinnäkin huomioitava tuomittavan rangaistuksen ankaruus. Selvää on, että jos työntekijä tuomitaan esimerkiksi pidempään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, työntekijän on mahdotonta täyttää ensisijaista työsopimuksesta johtuvaa velvollisuuttaan eli työntekovelvoitetta.

Toisaalta on verrattava myös työntekijän asemaa ja tehtävänkuvaa sekä tehdyn rikoksen luonnetta. Kirjanpitäjän työsuhteen päättämiseen voi olla vankemmat perusteet, mikäli kirjanpitäjä on vapaa-ajallaan syyllistynyt esimerkiksi petokseen, jolla hän on pyrkinyt saamaan itselleen varallisuutta. Sen sijaan esimerkiksi rakennusmiehen työsuhdetta tuskin voidaan päättää, mikäli hän syyllistyy samankaltaiseen petokseen olettaen lisäksi, että petoksella hankitun omaisuuden arvo ei ole huomattava.

Parodiahorisonttia kurmuutettiin käräjäoikeudessa

Kun tällä(kään) viikolla ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa, keskitytään kummastelemaan muiden tekemisiä. Aloitetaan käsitteistä, jotta ei tulisi taaskaan mitään hämminkiä. ”Parodiahorisontti” tarkoittaa vapaasti muotoiltuna rajaa, jonka jälkeen asiat muuttuvat niin järjettömiksi, että ne muuttuvat omiksi parodioikseen ja jonka jälkeen todellisuutta on mahdotonta erottaa parodiasta. Todellisuus siis toisin sanoen muuttuu niin älyttömäksi, että siitä on mahdotonta tehdä parodiaa. Termi on paljon käytetty mutta silti niin käyttökelpoinen. Muun muassa erittäin hauska Pahkasika -hupilehti lopetti parodiahorisontin ylittymisen takia toimintansa vuonna 2000. Päätoimittaja Markku Paretskoin mukaan nykymaailmassa Pahkasian tyyppinen lehti on tarpeeton, koska todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään, eikä sitä siksi voi enää parodisoida. Paretskoin sanoihin on jälleen kerran helppo yhtyä.

Viime viikolla osuvasti aprillipäivän aattona parodiahorisontin pisti vuorostaan säpäleiksi Varsinais-Suomen käräjäoikeus, jossa käsiteltiin mielestäni mediassa aivan liian vähälle huomiolle jäänyttä vakavaa petosrikosta. Iltasanomissa tapaus lanseerattiin ”tomaattioikeudenkäyntinä”. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään kyse siitä, että vanhempaa herrasmiestä syytettiin lievästä petoksesta, koska hän oli syyttäjän mukaan tahallaan lyönyt tomaattipussiin väärän hintalapun punnituksen yhteydessä. Asianomistajana olleelle kaupalle aiheutui moisesta menettelystä 1.80 euron suuruinen vahinko. Oikeudenkäynnissä oli siis kyse lähinnä siitä, oliko ulkolaisten tomaattien nappia painettu tahallisesti vai vahingossa. Tomaattien ulkomaisuus ja hintalapun kotimaisuus lienivät riidattomia seikkoja. Hyvä niin, sillä geneettiset tutkimukset tomaattien alkuperästä lienevät kalliita eikä mikään jutussa anna syytä olettaa, että nämä kustannukset olisivat hidastaneet syyttäjää hankkimasta mainittua selvitystä.

Varsinainen hupi alkaa, kun päästään jutun perusteluihin puolin ja toisin. Vastaaja ”vetosi vahinkoon ja kiireeseen sekä huonoon näköönsä. Hän kertoi juuri tilanneensa uudet silmälasit, koska näki niin heikosti vanhoilla.”

Ja aina paranee: ”Oikeudessa myös arvioitiin kotimaisten ja ulkolaisten tomaattien vaakapainikkeiden läheisyyttä toisiinsa ja peilattiin sitä kautta mahdollista tahallisuutta ja tahattomuutta. Todisteena esitettiin myös piirros, jossa oli merkitty nuolilla sekä syytetyn että todistajan kulkusuunta vihannesosastolla.”

Hattua täytynee nostaa kaikille asiaa oikeudessa käsitelleille sikäli, kun he ovat pystyneet siihen vakavalla naamalla tai huumorintajustaan riippuen ilman ulospäin näkyvästi purkautuvaa ärtymystä.

Käräjäoikeus päätyi lopulta, oletettavasti pitkän harkinnan jälkeen, hylkäämään syytteen. Näin ollen vastaajan toivottavasti hulppeat oikeudenkäyntikulut jäivät valtion vahingoksi. Odotamme mielenkiinnolla, lähteekö syyttäjä hakemaan muutosta hovioikeudesta. Onhan valtion pohjattomassa kassassa kuitenkin varmasti vielä jokunen roponen tuhlattavaksi tähänkin asiaan.

Väkivalta, kunnianloukkaus ja uhkaus urheilussa

Urheiluoikeus on oikeudenalana nuori eikä vielä kovinkaan selkeärajainen. Useimmiten urheilun ja oikeuden välistä suhdetta arvioidaankin perinteisten oikeudenalojen, kuten sopimusoikeuden tai rikosoikeuden välityksellä. Tässä artikkelissa urheilua tarkastellaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkemmin artikkelissa keskitytään lyhyesti siihen, millä tavalla oikeusjärjestelmä suhtautuu urheilussa tapahtuvaan väkivaltaan, kunnianloukkauksiin ja uhkauksiin.

Laiton uhkaus ja urheilu

23.9.2015 Turussa pelatussa nelosdivarin ottelussa erotuomaria uhattiin fyysisellä väkivallalla. Muutama päivä ennen Turun tapahtumia Porissa erotuomariin kohdistettiin tappouhkaus. Googlettamalla selviää, että vastaavanlaiset tapaukset ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Näissä tilanteissa reagointi jää kuitenkin useimmiten urheilun sisäisen kurinpitojärjestelmän ratkaistavaksi.

Tähän liittyen korkein oikeus on tapauksessa KKO 2005:137 todennut, että rikoksesta urheilun sisäisessä kurinpitojärjestelmässä määrätty kilpailukielto voidaan ottaa huomioon tuomioistuimen seuraamusharkinnassa. Urheilun sisäiset kurinpitojärjestelmät ovat kuitenkin sopimuspohjaisia ja koskevat vain niihin sitoutuneita urheilijoita. Kurinpitosäännöt ovat lisäksi erityissääntöjä, joilla pyritään esimerkiksi urheilun eettisten tavoitteiden ylläpitämiseen. Rikoslaki sen sijaan koskee kaikkia ja sitä on myös sovellettava yhdenvertaisesti. Tästä syystä esimerkiksi ruumiillisen koskemattomuuden ja kunnian suojelemisella ei ole urheilun kurinpidossa samaa merkitystä kuin rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Urheilun sisäiset kurinpitoseuraamukset eivät voi syrjäyttää rikoslain mukaan määrättäviä seuraamuksia. Siten urheilussa tehdyt teot, jotka täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön, tulee korkeimman oikeuden mukaan arvioida ensisijaisesti rikosoikeudellisin perustein.

Vaikka korkein oikeus ei todennut, että urheilussa tehdyt rikokset tulisi aina saattaa oikeusjärjestelmän ratkaistavaksi, kannanotossa on kuitenkin nähtävissä urheilun oikeudellistumisen piirteitä. Merkittävimmät ratkaisut urheilun oikeudellistumisen suhteen, erityisesti, kun kyse on rikosoikeudesta ja urheilusta, tehdään kuitenkin käytännön tasolla urheiluorganisaatioiden sisällä.

Kunnianloukkaus ja urheilu – KKO 2005:137

Myöskään kunnianloukkaukset urheilussa eivät ole harvinaisia. Tapauksessa KKO 2005:137 oli kysymys siitä, että ravikilpailuihin osallistunut miesohjastaja oli kilpailutilanteessa nimitellyt naisohjastajaa halventavalla ilmaisulla ”saatanan huora”. Nimittely oli tapahtunut ravikilpailussa heti sen jälkeen, kun ohjastajat olivat lähdössä tapahtuneen kolaroinnin jälkeen ohjastaneet hevosensa radan ulkoreunaa kohti. Tapahtumat olivat alkaneet siitä, kun naisohjastajan hevonen oli laukannut. Kolaroinnin vuoksi myös miesohjastajan hevonen oli ajautunut laukalle. Nimittelyn olivat kuulleet naisohjastajan lisäksi ainakin ratavalvoja sekä hänen vierellään seissyt henkilö. Kilpailun jälkeen naisohjastajaa oli rangaistu hänen ajovirheestään ravikilpailuissa noudatettavien sääntöjen mukaisesti. Miesohjastaja puolestaan sai kilpailusääntöjen mukaisen rangaistuksen sopimattomasta kielenkäytöstä.

Miesohjastaja kertoi, että hänen tarkoituksensa oli ollut arvostella naisohjastajaa tämän ajosuorituksensa vuoksi. Miesohjastaja totesi lisäksi, että ravikilpailuissa on yleistä, että naisohjastajia nimitellään. Korkeimman oikeuden mukaan urheilukilpailuihin saattaa liittyä normaalia karkeampaa kielenkäyttöä muiden kilpailijoiden tai yleisön taholta. Urheilukilpailuihin osallistujat ovat tästä myös yleensä tietoisia ja osaavat siihen jossain määrin varautua. Ravikilpailuihin osallistuvia naisohjastajia on lisäksi nimenomaisesti varoitettu tästä. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ilmaisu ”saatanan huora” halvensi naisohjastajaa henkilönä ja naisena eikä ilmaisulla ollut ollut yhteyttä ajosuoritukseen. Tästä syystä myöskään raviohjastajien välinen tavanomaisesti karkea kielenkäyttö ei tehnyt hyväksyttäväksi ilmaisua, joka sisältönsä puolesta täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivalta ja urheilu – KKO 1997:129

Tapauksessa oli kysymys siitä, että pelaaja oli jääkiekkopelissä lyönyt toista pelaajaa poikittaisella mailalla niskaan niin, että tämä oli saanut aivotärähdyksen ja muita vammoja. Korkein oikeus totesi, että teko ylitti pelitilanteessa tavanomaisen rajuuden ja voimankäytön rajat, mistä syystä pelaaja tuomittiin pahoinpitelystä. Alemmassa oikeusasteessa hovioikeus lausui lisäksi, että jääkiekon luonteeseen kuuluu sääntöjen asettamissa rajoissa tapahtuva pelaajien puolin ja toisin hyväksymä voimakeinojen käyttö. Toisaalta pelaajat eivät kuitenkaan peliin osallistumalla anna suostumustaan sääntöjen vastaisten voimakeinojen käytölle. Kanssapelaajan tahallinen vahingoittaminen jää siis sekä pelin sääntöjen että pelaajan suostumuksen ulkopuolelle.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa jälleen havaita, ettei väkivaltaa jääkiekossa tosiasiassa arvioida edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti. Käytännön tasolla kyse onkin siitä, että urheilun sisäiselle kurinpitomenettelylle on annettu ensisijainen asema konfliktien ratkaisemisessa, vaikka kyse olisikin rikoslain perusteella rangaistavasta väkivallasta.

Onko Auer syyllinen vai syytön?

Suomessa on viimeisen seitsemän vuoden aikana saatu ihmetellä niin sanotun Ulvilan murhamysteerin eri vaiheita. Tapausta on käsitelty jo viisi kertaa eri oikeusasteissa, mikä on ollut mahdollista siksi, että yleensä lopullisen tuomion langettava korkein oikeus palautti asian käräjäoikeuden käsittelyyn ja ”kierros” alkoi alusta. Helmikuussa 2015 Vaasan hovioikeus antoi asiassa äänestyspäätöksen jälkeen syntyneen, Aeurin vapauttavan tuomion. Aueria ei siis todettu syylliseksi aviomiehensä murhaan. Syyttäjä ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole hakenut ratkaisulle valituslupaa korkeimmasta oikeudesta.

Turun yliopiston rikosoikeuden professori Jussi Tapanin (Yle uutiset 19.2) mielestä Vaasan hovioikeus perusteli tuomionsa erittäin hyvin ja perusteellisesti.

Tapanin mukaan tuomioistuin painotti ratkaisussaan erityisesti kolmea asiaa:

1. – Hovioikeuden mielestä tämän mittaluokan rikoksissa pitää näyttövaatimus asettaa hyvin korkealle eli syyttäjän pitää näyttää teko toteen.

2. – Poliisin rikostutkinta ja Anneli Auerin yhden lapsista esittämä näyttö puhuivat sen puolesta, että siellä olisi voinut olla ulkopuolinen tekijä.

3. – Tässä jutussa oli selkeästi Auerin syyllisyyden puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja. Asiassa oli paljon avoimia kysymyksiä, mutta tuomioistuimen tehtävä ei ole täyttää näitä aukkoja syytetyn vahingoksi.

Ulvilan tapauksessa on merkityksellinen erityisesti kolmas kohta. Vaikka asiaa seuranneen ulkopuolisen silmään näyttää helposti siltä, ettei kukaan muu kuin Auer voinut olla syyllinen miehensä murhaan, tällä ei kärjistetysti sanoen ole rikosprosessissa merkitystä. Oikeudenkäynnissä ratkaisevaa on niin sanottu prosessuaalinen totuus: tuomioistuin ei saa ottaa huomioon mitään sellaista seikkaa, jota sille ei ole esitetty joko suullisesti tai todisteiden kautta oikeussalissa. Aineellisella totuudella, siis sillä mitä tosiasiassa tapahtui, ei ole mitään merkitystä, ellei sitä voida näyttää toteen. Voidaankin sanoa, etteivät tuomioistuimet ole kiinnostuneita absoluuttisesta totuudesta, sillä prosessuaalinen totuus on pikemminkin luonnehdittavissa totuuden riittäväksi läheisyydeksi tai todennäköisyydeksi.

Ratkaisu ei siis voi perustua tuomarin intuitiolle tai näkemykselle siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, ellei syyttäjä pysty näyttämään tapahtunutta toteen. Mitä vakavampi rikos on, sitä korkeammalle näyttövaatimus asetetaan. Kun syytteenä luettu rikos on murha ja seuraamus elinkautinen vankeus, näyttövaatimus on tietysti mahdollisimman korkealla. Vaasan hovioikeuden antamassa ratkaisussa todettiinkin nimenomaisesti, että ”Kyse on erittäin vakavasta rikosasiasta, jolloin voidaan edellyttää, että syytteen tueksi on esitetty kattava selvitys siitä, kuka on syyllistynyt väitettyyn rikokseen. Syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, ettei tekijän syyllisyydestä jää mitään varteenotettavaa epäilyä.”

Epäselvässä tapauksessa asia on aina ratkaistava syytetyn eduksi. Kuten Tapani totesi ja kuten myös hovioikeuden perusteluissa lausuttiin, tuomioistuimen ei ole sallittua täyttää avoimeksi jääneiden kysymysten ”aukkoja” vastauksilla, jotka perustuvat Auerin esitutkinnassa antamiin tai sittemmin peruuttamiin lausumiin taikka muuhun oikeudenkäynnin osaksi tulemattomaan materiaaliin, kuten tuomarin henkilökohtaiseen käsitykseen siitä mitä Ulvilassa ”oikeasti” tapahtui. Vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut henkilön syyllisyydestä, ei tämä riitä tuomitsemiseen, vaan lisäksi prosessuaalisen totuuden vaatimuksen on täytyttävä.

Juha Vuorinen kirjoitti Iltalehden kolumnissaan 26.2., että Auerin asianajajan tulisi käynnistää prosessi, jossa Auer todettaisiin joko täysin syylliseksi tai syyttömäksi. Arvioimatta tässä enempää sitä, missä määrin Vuorisen kolumni oli kirjoitettu ns. kieli poskessa, suomalainen oikeusprosessi ei mahdollista kenenkään toteamista absoluuttisesti syyttömäksi johonkin tekoon. Jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, ja siihen olettamaan on jokaisen tyytyminen.

Tapio Hokkanen, ON

Voiko poliisin puhallustestistä kieltäytyä?

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:67 mukaan henkilöä ei voida rangaista ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä auton huolimattomasta pysäköinnistä ja toisen ajoneuvon naarmuttamisesta, sillä muutoin henkilö ilmiantaisi itsensä. Itsekriminointisuojan sisältönä onkin, ettei ketään voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ratkaisua voidaan pitää johdonmukaisena, sillä muutoin kolarin aiheuttanut henkilö joutuisi käytännössä ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Samalla on kuitenkin huomattava, että ratkaisu linjaa itsekriminointisuojaa vain silloin, kun kyse on omaisuusvahingoista. Vaikkapa toisen ihmisen yli ajanut henkilö ei saa paeta paikalta ilmoittamatta.

Lehtitietojen mukaan ratkaisuun KKO 2014:67 on vedottu myös sen perustelemiseksi, ettei poliisin järjestämässä puhallusratsiassa tarvitse puhaltaa alkometriin, koska se rikkoisi itseriminointisuojaa. Tämä on kuitenkin esimerkiksi rikosoikeuden professori Mikko Vuorenpäätä (vierasluento Turun yliopistossa 5.2.2015) mukaillen väärä lähtökohta, eikä kyseisellä ratkaisulla ole puhallusratsioiden kanssa mitään tekemistä. Puhallusratsioihin on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1999:65, jonka mukaan puhaltamisesta kieltäytyminen ei täytä rikoslain 16 luvun 3 § mukaisen haitanteon virkamiehelle tunnusmerkistöä. Vanhempi ratkaisu ei siis perustunut itsekriminointisuojaan.

Myös rikosoikeuden professori Jussi Tapani on katsonut, ettei itsekriminointisuoja päde puhalluskokeessa (3.12.2014, uutistamo.fi). Tapanin mukaan suoja koskee etupäässä rikoksesta epäiltyä, jolla on rikosasiassa oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tietyissä tapauksissa suoja ulottuu kuitenkin rikosmenettelyn ulkopuolellekin. Henkilön katsotaan kuitenkin yleisesti olevan velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän, takavarikon, puhalluskokeen sekä veri- ja virtsanäytteen ottamisen. Puhalluttaminen ei myöskään edellytä, että kuljettajan epäiltäisiin nauttineen päihdyttäviä aineita.

Tapani erottelee puhalluttamisen ja verikokeen ottamisen pakkokeinoina. Pakkokeinot voidaan toteuttaa myös vastoin henkilön tahtoa, mistä syystä pakkokeinojen käyttöä ei tarvitse tehostaa rangaisuhalla. Tapani katsoo siten, ettei puhalluskokeesta tai verinäytteestä ottamisesta kieltäytymistä voida rangaista niskoitteluna, sillä poliisilla on joka tapauksessa oikeus tarvittaessa käyttää pakkokeinoja.

Tapanin mukaan henkilö ei voi saattaa itseään syyteen vaaraan rattijuopumuksesta, jos hän ei ole nauttinut alkoholia. Jos henkilö on nauttinut alkoholia ja hän kieltäytyy puhallutuksesta, poliisi voi ottaa verinäytteen pakkokeinoin, jolloin itsekriminointisuojalla ei ole merkitystä. Kolaritapauksessa onnettomuudesta ilmoittamisen velvollisuuden tehoste ei puolestaan ole pakkokeino vaan rangaistusuhka, jolloin itsekriminointisuoja soveltuu tapaukseen. Tapani pitää ongelmana siten vain sitä, että puhalluskokeesta kieltäytyminen tuhlaa poliisin voimavaroja.

Oikeustieteen tohtori Mika Launiala on kuin myös katsonut, ettei itsekriminointisuoja oikeuta ajoneuvon kuljettajaa kieltäytymään poliisin liikennevalvonnan yhteydessä suorittamasta puhallutuksesta alkometriin. Lisäksi Launiala on pitänyt, toisin kuin Tapani, puhaltamisesta kieltäytymistä rangaistavana niskoitteluna poliisia vastaan (28.10.2014, Edilex).

Launiala muistuttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useaan otteeseen todennut, ettei itsekriminointisuoja ulota vaikutustaan henkilön tahdosta riippumatta olemassa oleviin seikkoihin kuten puhallus-, veri- ja ääninäytteisiin. Vastaavasti viranomainen voi tällöin käyttää tehosteita puhallusvelvollisuuden toteuttamiseksi, joista Launiala mainitsee oikeudelliset seuraamukset ja rikosoikeudelliset sanktiot kuten sakko. Pakkokeinolain mukaan poliisimies voi määrätä henkilön puhalluskokeeseen ja rikoslain mukaan se, joka jättää noudattamatta poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn on tuomittava niskoittelusta poliisia vastaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että puhallusratsiasta kieltäytyminen itsekriminointisuojaan tai muuhun syyhyn vedoten on typerää ja turhaa, sillä poliisi voi joka tapauksessa viedä kieltäytyvän henkilön tämän tahdosta riippumatta verikokeeseen. Kieltäytymisestä aiheutuu pelkästään ajanhukkaa, mielipahaa ja mahdollisesti kustannuksia kaikille osapuolille.

– Tapio Hokkanen, ON –