Rikoksesta epäillyn/syytetyn puolustajasta

Moni on saattanut, ihmetellen tai ei, huomata tällä viikolla alkaneessa terroristi-oikeudenkäynnissä, että Turun puukotuksista syytetty marokkolaismies on ikään kuin itse myöntänyt olevansa terroristi mutta hänen puolustajakseen määrätty asianajaja on silti kiistänyt moisen. Miten tämä on oikein mahdollista?

No, itse asiassa varsin helposti. Puolustajalla tarkoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 2 luvun 1 §:n mukaista puolustajaa. Kyseinen pykälä kuuluu seuraavasti:

Rikoksesta epäillyllä on oikeus itse huolehtia puolustuksestaan esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä.

Epäillyn pyynnöstä hänelle on määrättävä puolustaja, jos:

1) häntä epäillään tai hänelle vaaditaan rangaistusta rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta, tai tällaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta siihen; tai

2) hän on pidätettynä tai vangittuna.

Epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta, kun:

1) epäilty ei kykene puolustamaan itseään;

2) epäilty, jolla ei ole puolustajaa, on alle 18-vuotias, jollei ole ilmeistä, ettei hän tarvitse puolustajaa;

3) epäillyn valitsema puolustaja ei täytä puolustajalle asetettavia vaatimuksia tai kykene asianmukaisesti puolustamaan epäiltyä; tai

4) siihen on muu erityinen syy.

Käytännössä asia menee useimmiten sillä tavalla, että jos 1. momentin mukaiset edellytykset täyttyvät, rikoksesta epäilty (tai syytetty) voi itse pyytää puolustajan määräämistä, mikä käytännössä tapahtuu siten, että syytetty hakeutuu valitsemansa lakitoimiston puheille ja lakimies hoitaa puolustajan määräyksen hakemisen. Puolustajaan on aina oikeus, jos epäillään tai syytetään rikoksesta, josta vaadittu rangaistus on vähintään neljä kuukautta vankeutta. Tällaisia rikoksia ovat käytännössä kaikki rikokset, joiden nimikkeessä on sana ”törkeä” (lukuun ottamatta törkeää rattijuopumusta tai törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista), sekä itsestään selvästi vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Tällöin puolustajan palkkio maksetaan aina valtion varoista, mutta mikäli syytetty todetaan syylliseksi (ja hänen tulotasonsa sen salli), voidaan tuomittu velvoittaa maksamaan takaisin puolustajan palkkion valtiolle.

Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun rikos ei ole aivan vähäinen ja epäiltynä on alaikäinen tai syytetty ei muista syistä kykene huolehtimaan omasta puolustuksestaan, puolustaja voidaan (ja pitäisi) määrätä viran puolesta. Käytännössä se tapahtuu usein niin, että tuomioistuin soittaa tietylle lakimiehelle ja kysyy, kiinnostaisiko tämmöinen homma. Kyllähän lakimiehiä yleensä kiinnostaa, kun maksaja on varma. Puolustaja työskentelee aina valtion asetuksen mukaisella palkkiolla (läht. koht. 110e/tunti) eikä hänellä ole oikeutta laskuttaa päämieheltään tai keneltäkään muultakaan mitään tuon summan päälle. Ihan ok veloitus useimmissa asioissa, vaikka ei useimpien toimistojen täyteen veloitukseen pääsekään.

Jos nyt viimein päästään ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn kysymykseen, miksi puolustaja sitten voi kiistää päämiehensä syyllisyyden jopa tämän myöntämisestä huolimatta? Se johtuu tietyssä mielessä puolustajan roolista. Puolustaja on velvollinen huolellisesti hyvää asianajotapaa noudattaen valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta sekä siinä tarkoituksessa edistämään asian selvittämistä. Puolustaja voi ja hänen täytyy ajaa päämiehensä puolustusta parhaaksi näkemällään tavalla, tarvittaessa vaikka päämiehensä myöntämisestä poikkeavasti. Ei ole ollenkaan tavatonta, että syytetty myöntää rikoksen, jota hän ei selvästi ole tehnyt, esimerkiksi pelätessään oikean rikoksen tekijän kostoa tms. Tällöin puolustajan velvollisuus on kiistää syyte jopa päämiehensä myöntämisestä poiketen. Vääräleuka voisi tietysti kysyä, onko päämiehen edun mukaista, että oikea syyllinen Ville Vaimonhakkaaja tuomitaan ja hän vapauduttuaan listii sitten syylliseksi kaavaillun tahon kun joutuikin itse kärsimään tuomion, mutta se on semmoista.

Mitä mä sanoin, Rikosuhrimaksu?

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. ”Ongelmana” on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Rangaistuksen mittaamisesta ja kansainvälisestä paljousalennuksesta

Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on lisäksi mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Okei, tämä ei tietty kerro juuri mitään. Esimerkiksi tilastollisesti yleisissä rikoksissa rangaistuksen mittaaminen tapahtuu tosiasiassa pitkälti oikeuskäytännöstä rakennettuihin taulukoihin ja niiden orjalliseen seuraamiseen.

Kun rangaistus annetaan kerralla useammasta kuin yhdestä rikoksesta, puhutaan yhteisestä rangaistuksesta. Tällöin rangaistuksen mittaamisessa lähtökohdaksi otetaan siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi siten vaikuttaa yhteistä rangaistusta lieventävästi. Kansan keskuudessa puhutaan myös paljousalennuksesta.

Kärjistäen kyse on siis siitä, että mitä enemmän teet rikoksia, sitä lievempi rangaistus seuraa suhteessa rikosten määrään. Usein käytetty laskentakaava on, että otetaan lähtökohdaksi rikoksista törkein ja lasketaan sille oma rangaistuksensa, esimerkiksi 40 päiväsakkoa. Tämän jälkeen lopuille kolmelle lievemmälle rikokselle lasketaan rangaistukseksi esimerkiksi 1/3 siitä, mitä näille rikoksille annettaisiin, jos ne olisivat yksittäisiä rikoksia. Jos näille olisi yksittäisenä annettu esimerkiksi 30 päiväsakkoa, lasketaan niille nyt ainoastaan 10 päiväsakkoa. Lopputulos olisi siis 40 + 10 + 10 + 10 = 70 päiväsakkoa. Todettakoon, että tosiasiassa tälläkin laskutavalla saadaan oikeuskäytäntöä ankarampi lopputulos. Asia hoidetaan tuomarin päässä esimerkiksi siten, että ruksataan yli yksi lievemmistä petoksista ja annetaan vielä yhdestä vaikka 1/6 siitä, mitä sille yksittäisenä rikoksena annettaisiin (40 + 10 + 10 + 5 + 0 = 65 päiväsakkoa).

Kokonaisrangaistuksen on lisäksi käytännässä oltava sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on siis kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava rangaistuksen mittaamisessa huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Siten esimerkiksi Kreikassa tuomittava vankeusrangaistus on otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon.

Otetaan esimerkki selventämään mainittua kuviota. Käräjäoikeus lukee Sepin syyksi vuonna 2010 tehdyn rikoksen, vuonna 2011 tehdyn rikoksen sekä vuonna 2012 tehdyn rikoksen. Vuonna 2014 käräjäoikeus tuomitsee Sepin näistä rikoksista yhteiseen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Ennen käräjäoikeuden tuomion antamista Sepi on kuitenkin vuonna 2013 tuomittu Ruotsissa yhteiseen 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen vuonna 2012 tehdyistä rikoksista. Tämä Ruotsissa annettu aikaisempi tuomio olisi tullut ottaa huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio olisi vastaavassa tilanteessa pitänyt ottaa huomioon. Käytännössä siis Suomessa annettua rangaistusta alentavana olisi pitänyt ottaa huomioon Ruotsissa annettu tuomio, jolloin Suomessa annettu rangaistus olisi ollut jonkin verran lievempi.

Vaarantamisrikoksista

Rikosoikeus on oikeudenalana ollut alun perin varsin seurauskeskeistä. Perinteisesti rikosoikeuden ytimessä olevien rikosten välttämättömänä vastuun kriteerinä on ollut seurauksen aiheuttaminen. Nykyään kuitenkin ainakin määrällisesti suurin osa tilastoidusta rikollisuudesta ei ole enää seurausrikollisuutta, vaan seuraamus määräytyy seurauksesta riippumatta. Uudemmassa kriminaalipolitiikassa vaarantamisrikosten painoarvo on korostunut siksi, että on usein tekijän näkökulmasta sattumanvaraista, aktualisoituuko seuraus vai ei.

Suomen rikosoikeudessa vaarantamisrikokset jaetaan yleisesti vaadittavan vaaran asteen mukaan kolmeen eri luokkaan. Ensimmäisenä on konkreettinen vaarantaminen, jota edellytetään muun muassa vaaran aiheuttamisessa (RL 21:13). Konkreettisen vaarantamisen kriteeri on lakitekstissä yleensä muotoiltu muotoon ”aiheuttaa vaaraa”.

Hieman lievempää vaaraa vaaditaan ”abstraktisissa vaarantamisrikoksissa”, mitä nimitystä käytetään yleisesti niistä rikoksista, joissa vaarantamisen vaatimus on esitetty ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa” (esimerkiksi liikenneturvallisuuden vaarantaminen).

Kolmantena ryhmänä ovat ns. presumoidut vaarantamisrikokset tai tekorikokset, joihin kuuluu esimerkiksi rattijuopumus (RL 23:3) tai ajoneuvon kuljettaminen oikeudetta (RL 23:10). Niiden osalta lainsäätäjä presumoi nämä teot vaarallisiksi, eikä tekijän sallita oikeudenkäynnissä näyttää toteen, ettei asia ollut näin (vaarallisuuden osalta) hänen tekonsa kohdalta.

Konkreettista vaaraa vaaditaan tuomitsemiskynnyksen ylittämiseksi sellaisissa rikoksissa, joissa vaara ilmaistaan suoraan lakitekstissä. Tämä on myös konkreettisten vaarantamisrikosten muodollinen tunnusmerkki. On oleellista huomata ero esimerkiksi myöhemmin käsiteltävään abstraktiseen vaaraan: vaatimuksena on, että jollekin aiheutuu vaaraa juuri kyseisessä yksittäistapauksessa. Se, että teko on luonteeltaan sellainen, että se tyypillisesti lisää vahingon syntymisen riskiä käsillä olevissa olosuhteissa, ei ole riittävää.

Abstraktista vaarantamista edellyttävissä rikosnimikkeissä puolestaan ei edellytetä näyttöä vaarantamisesta sinänsä kyseisessä teossa vaan yleisempää ja yleistävää vaarallisuuden arviointia. Abstraktinen vaarantaminen ilmaistaan tunnusmerkistöissä ilmaisulla ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa”. Abstraktisessa vaarantamisessa vaarantaminen liittyy lähinnä teon itsensä vaarallisuuteen, toisin kuin konkreettisessa vaarassa jossa rangaistavuus on kiinni toisen edun (hengen tai terveyden) vaarantamisesta. On tärkeää huomata, että vaaran määrittelyssä ei ole kysymys syy-yhteydestä tapahtuman ja onnettomuuden välillä, vaan liikenneturvallisuuden vaarantaminen on vaarantamisrikos, vaikka sääntöjen rikkominen olisi johtanut kolariin. Rangaistavuus on siis vahingon sattumisesta riippumatta sidottu siihen, onko jokin tienkäyttäjän menettelyssä ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisten tienkäyttäjien turvallisuudelle.

Esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeus 2.3.2017; Päätös 17/108758; Asianro R 17/103 on hiljattain käsitellyt (ja päättänyt jättää myöntämättä jatkokäsittelylupaa asiassa) tapauksen, jossa käräjäoikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomittu valitti tuomiostaan sillä perusteella, ettei huomattavakaan ylinopeus (144 km/h 80 alueella) ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa.

Seuraava selostus Edilexin asiaa käsittelevästä uutisesta 27.3.2017:

Miehen mielestä teko ei ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa, eikä teosta ollut aiheutunut konkreettista vaaraa kenellekään. Mies oli ollut autossa yksin. Muu liikenne oli ollut vähäistä. Miestä vastaan ei ollut tullut yhtäkään autoa poliisiautoa lukuun ottamatta sen viiden kilometrin matkalla, jonka hän ajoi tiellä 487. Tien vieressä ojan erottamana kulkee erillinen pyöräily- ja jalankulkutie, jolla ei ole ollut kevyttä liikennettä. Ajoaika oli ollut noin klo 20 illalla, mutta tie oli ollut hyvin valaistu. Keli oli ollut normaali syksyinen keli, tie oli kuiva, eikä ollut pakkasta. Miehen mukaan olosuhteet olivat kesäkeliä vastaavat ja tie oli ollut hyvässä kunnossa.

Käräjäoikeus oli todennut miehen ajaneen huomattavaa ylinopeutta (144 km/t 80 km/t rajoitusalueella) illalla kello kahdeksan aikaan yleisellä tiellä. Käräjäoikeuden mukaan tekoajankohta ja -paikka oli ollut sellainen, että muun liikenteen mahdollisuus oli ollut varteenotettava.

Käräjäoikeuden mukaan se, ettei mies vastaan ollut poliisiauton lisäksi ajanut muita autoja oli johtunut satunnaisista syistä. Miehen ajama nopeus oli ollut lähes kaksinkertainen sallittuun ajonopeuteen nähden. Huomattava ylinopeus oli omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen vaaraa. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Teko täytti törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön.”

Sen pituinen se, käräjäoikeuden tuomiossa sanottu oikeastaan kaikki tarpeellinen. Lieventävillä asianhaaroilla ei juuri ollut merkitystä, kun kova ylinopeus itsessään on ollut omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen määrää ja abstrakti vaara riittää tuomitsemiseen. Nyt osaa lukijakin olla jatkossa vaarantamatta liikennettä abstraktisti tai toisen henkeä konkreettisesti.

Paljastuuko valehtelija ammattilaisen käsissä?

VALEHTELEMISEN TUNNISTAMINEN

 

Usein väitetään, että valehtelemisen voi tunnistaa ulkoisesti havaittavista merkeistä, kuten esimerkiksi:

–       äänen radikaalista muuttumisesta

–       vastauksien tietämisestä kaikkeen

–       liiallisesta liikehdinnästä

–       asennon vaihtamisesta yllättäen

–       muutoksista hengityksestä

–       paikalleen jähmettymisestä

–       sanojen toistosta

–       liiallisista yksityiskohdista

–       harvasta silmienräpyttelystä

–       silmien liikehdinnästä esim. yläviistoon

 

Onko todella näin?

Maria Hartwig ja Pekka Santtila ovat koonneet Oikeuspsykologia nimiseen teokseen kattavan tutkimusnäytön aiheesta ja tehneet asiasta laajan yhteenvedon. Valhe voidaan määritellä ”menestyksekkääksi tai epäonnistuneeksi tarkoituksenmukaiseksi yritykseksi, ilman ennakkovaroitusta, saada toinen henkilö uskomaan asiaan, jota kertoja itse pitää epätotena”. Siten esimerkiksi valemuisto eroaa valheesta siinä, että sen kertoja itse uskoo kertomaansa.

Valehtelun tunnistamista on tutkittu useissa korkeakouluopiskelijoille eli maallikoille tehdyissä tutkimuksissa, joissa opiskelijoille on näytetty videopätkä henkilöstä ja pyydetty arvioimaan videolla esiintyneen henkilön kertomuksen todenmukaisuutta. Kokeita on tehty useita satoja, eikä niiden tulokset ole olleet vaikuttavia. Ihmisten kyky erottaa totuudenmukainen ja valheellinen lausunto toisistaan on jäänyt rajalliseksi 45-60 prosenttiin. Kun huomioidaan todennäköisyys oikeaan vastaukseen arvaamalla, tulos ei ole vakuuttava.

Ovatko rikostutkinnan ammattilaiset kuten poliisit ja tuomarit taitavampia asiassa? Heillä on asiasta runsaasti kokemusta ja oletettua mielenkiintoa tutustua valehtelun teoriaosaamiseen. Poliisit ovat tutkitusti väittäneet olevansa tunnistamisessa maallikkoa taitavampia. Kuitenkin poliiseille suunnatut tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät poliisit voita tässä kisassa maallikkoa poliisienkin jäädessä 45-60 prosentin osumatarkkuuteen valehtelun tunnistamisessa. Poliiseilta näyttää kuitenkin tutkimusten valossa puuttuvan maallikoiden taipumus erehtyä arvioimaan kertomus liian helposti todeksi.

Äänensävyn kohoaminen, punastuminen, hikoileminen ja levottomuus saattavat liittyvät pelkoon kiinni jäämisestä. Mitä suurempi valhe ja mitä raskaampi seuraus, sitä todennäköisemmin nämä emootioihin perustuvat merkit ovat havaittavissa – tai tarkemmin sanottuna, mitä voimakkaammin valehteleva tuntee syyllisyyttä ja sen seurauksena stressiä.

Valehteleminen on totuuden kertomista vaikeampaa, sillä valehtelija joutuu kehittämään tarinan, joka on yhdenmukainen kuuntelijan tiedossa olevien tosiasioiden kanssa ja joka on riittävän yksityiskohtainen vaikuttaakseen valhetelevan itse kokemalta. Tarinan tulee myös olla riittävän yksinkertainen, jotta valehtelija sen itsekin muistaisi esimerkiksi asiaan palattaessa. Tarinan muodostaminen voi johtaa katseen harhailuun ja kehon liikkeiden vähenemiseen tai pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä.

Valehteleva saattaa olla tietoinen ulkoisesti havaittavissa olevista merkeistä ja pyrkiä kontrolloimaan niitä. Silloin hän saattaa kuitenkin sortua ylikontrolliin ja herättää epäilyksiä jäykkyydellään. Kerronnasta saattaa hävitä myös spontaanius. Syytä on huomata, että myös totta puhuva saattaa kokea, että häntä pidetään valehtelevana, jolloin hänkin saattaa pyrkiä hillitsemään havaittavissa olettavia ulkoisia merkkejä.

Santtila ja Hartwig kuitenkin toteavat tärkeimmän löydöksen tutkimustuloksissa olevan sen, että valehtelun vihjeet ovat vähäisiä ja että käyttäytymisen, jolla todella on jotain yhteyttä valehteluun, ennustearvo ei ole kovinkaan hyvä. Valehtelijat kuitenkin ovat yleisesti jännittyneempiä kuin totta puhuvat, mikä voidaan havaita pupillien laajentumisesta ja äänensävyn kohoamisessa. Valehtelijoita pidettiin myös epämiellyttävimpänä ja vähemmän yhteistyöhaluisina. Valehtelijoiden havaittiin myös puhuvan niukemmilla yksityiskohdilla ja kertovan lyhyempiä tarinoita. Valehtelijat niin ikään herkemmin korjaavat omaa kertomustaan spontaanisti ja vetoavat muistamattomuuteen vähemmän kuin totta puhuvat.

Valehtelijan psykopaattisilla piirteillä valehtelussa voi olla merkitystä, mutta aihetta on tutkittu vielä melko vähän.

Valehtelua ei pidä pyrkiä tunnistamaan hermostuneisuudesta, mikä voi ilmetä esimerkiksi käsien, sormien ja jalkojen liikehdintänä, puhenopeuden muutoksina, lisääntyneenä hymyilemisenä tai puheen häiriöinä.

Tutkimusten mukaan poliisien, tuomareiden syyttäjien ja turvapaikkahakemuksia käsittelevien maahanmuuttoviranomaisten käsitykset valehtelusta ja sen merkeistä ovat hyvin samankaltaisia kuin maallikoidenkin. Myös ammattilaiset uskovat katseen harhailun ennustavuuteen ja tulkitsevat hermostuneen käyttäytymisen kuten runsaan liikehdinnän merkitsevän jotakin sellaista, mitä se ei merkitse.

Vakuuttavampia tuloksia valheen tunnistamisessa saadaan luonnollisesti yhdistämällä valheen tunnistaminen asiasta saatavaan näyttöön. Esimerkiksi poliisin kuulustelutekniikkana näytön strateginen käyttö tarkoittaa sitä, että todistusaineistoa käytetään strategisesti siten, että kuultavan annetaan ensin kertoa tietyistä asioista ja vasta tämän jälkeen osoitetaan esimerkiksi videotallenteelta, että kuultava on ollut rikospaikalla, vastoin juuri kertomaansa. Tällöin valhe saadaan esille varmemmin, kuin näyttämällä heti kuulustelun alussa videotallenne, jolloin kuultava luonnollisesti jättää vaihtoehtoisen tarinansa olinpaikastaan kertomatta.

Avustajana toimivan lakimiehen rooli on tuomaria siunatumpi siinä, ettei hänen tarvitse tehdä johtopäätöksiä päämiehensä kertoman totuudenmukaisuudesta. Lakimiehen tulee ajaa sitä asiaa, mitä päämies haluaa ajettavan riippumatta siitä, mitä hän itse arvelee tapahtuneen todellisuudessa, ja kokoavan tätä kertomusta tukevan näytön mahdollisimman hyvin päämiehen kantaa tukevaksi. Juristin eettistä vakaumusta varjelee kuitenkin vahva oikeus kieltäytyä toimeksiannosta tai jopa luopua siitä kesken leikin, mikäli luottamuspula päämiehen kanssa koskettaa syvältä. Ammatin varjopuolena lakimies voi lakata ajattelemasta, mikä on totta ja mikä ei. Ajattelumalli vaihtuu sellaiseksi, missä pohditaan, mitä voidaan perustellusti väittää olevan todeksi ja millä näytöllä. Ehkäpä juuri tämän takia ammattikuntaan viitataan toisinaan hauskoilla kutsumanimillä kuten vekkulijuristi.