Mitä mä sanoin, Rikosuhrimaksu?

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. ”Ongelmana” on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Rikosuhrimaksusta uusi sakkorysä?

Hallituksen esittämä laki rikosuhrimaksusta on saanut sekä perustuslakivaliokunnan ja lakivaliokunnan hyväksynnän. Lakiehdotuksesta on kuitenkin aiemmin älähtänyt niin kansanedustaja Mikko Alatalo (kesk.)rikostoimittaja Jarkko Sipilä kuin Autoliittokin. Rikosuhrimaksussa on kyse rikoksentekijöiltä perittävästä uudesta maksusta, joka ohjataan rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Kun puhutaan sakkorysästä, tarkoitetaan sillä yleisesti peltipoliiseja, jotka on asetettu autoilijan näkökulmasta hankaliin paikkoihin valtiolle kertyvien sakkotulojen kerryttämiseksi. Miksi sitten rikosuhrimaksu koskee erityisesti autoilijoita?

Kuka on velvollinen maksamaan rikosuhrimaksun?

Rikosuhrimaksu peritään jokaiselta vankeusuhkaiseen rikokseen syyllistyneeltä. Olennaista ei siis ole se, onko rikoksentekijä tuomittu vankeusrangaistukseen, vaan se, voidaanko kyseisestä rikoksesta rangaistusasteikon mukaan tuomita vankeutta. Rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan kuitenkin vain täysi-ikäisenä rikoksen tehnyt henkilö. Rikosuhrimaksu on 40 euroa tai 80 euroa riippuen rangaistuksen säädetystä enimmäispituudestä. Kyse ei siis ole välttämättä yhteiskunnallisesti merkittävästä lisärangaistuksesta, vaikkakin yksilölle maksulla saattaa olla taloudellista merkistystä.

Erikoista ehdotetussa sääntelyssä on, ettei maksun edellytyksenä ole, että rikoksella olisi ylipäätään varsinainen uhri eli asianomistaja. Kun rikosuhrimaksun käyttöönotolla on tarkoitus parantaa tukipalvelujen saatavuutta, voidaan miettiä ainakin neljää eri vaihtoehtoa sen suhteen, miten rikosten uhrien tukipalvelujen rahoitus voitaisiin järjestää:

1) Keräämällä varat veronmaksajilta yleisesti, jolloin myös lainkuuliaiset kansalaiset osallistuisivat uhrien aseman tukemiseen. Tällä tavalla riittävä rahoitus pystyttäisiin parhaiten turvaamaan.

2) Perimällä rikosuhrimaksu kaikilta rikoksentekijöiltä. Lakiesityksen perustelujen mukaan näin laajan uhrimaksun käyttöönotto ei kuitenkaan ole välttämätöntä tarvittavan rahoituksen keräämiseksi.

3) Perimällä ehdotetun mallin mukaisesti rikosuhrimaksu kaikilta vankeusuhkaisiin rikoksiin syyllistyneiltä rikoksentekijöiltä, jolloin myös rikoksentekijät, joiden teolla ei ole uhria, osallistuvat uhrien aseman tukemiseen. Erityisesti tässä vaihtoehdossa voidaan puhua sakkorysästä, sillä yli puolet rikosuhrimaksuun soveltuvista rikoksista ovat liikenneturvallisuuden vaarantamisia. Ylinopeuksiin syyllistyvillä rikoksentekijöillä on myös paras maksukyky verrattuna muihin rikoksentekijöihin. Tässä mallissa tukipalvelujen tarpeessa olevat rikosten uhrit saavat siis kärjistetysti palvelunsa ylinopeuksiin syyllistyviltä.

4) Perimällä rikosuhrimaksu kaikilta rikoksentekijöiltä, joiden tekemällä rikoksella on myös uhri. Tällöin ongelmana kuitenkin olisi, ettei rikosuhrimaksuja saataisi perittyä tarpeeksi, jotta rahoituksen tarve saataisiin tyydytettyä. Tämä johtuu siitä, että rikoksentekijöiden maksukyky on tilastollisesti sitä huonompi, mitä ankarammin rangaistavaan rikokseen he syyllistyvät. Näillä ankarimmilla rikoksilla on usein myös rikosoikeudellinen uhri.

Mitään tiettyjä rikoksia ei ole suljettu ehdotetun sääntelyn ulkopuolelle. Ongelmallisena voidaan pitää esimerkiksi sitä, että myös asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta kieltäytyjän (totaalikieltäytyjä) on suoritettava maksu, sillä tällaisesta teosta määrätään vankeusrangaistus. Toisaalta useista rikoksista, joissa on varsinainen uhri, maksua ei tarvitse suorittaa. Näistä mainittakoon esimerkkeinä lievä pahoinpitely, näpistys, kunnianloukkaus, lievä kavallus, lievä veropetos, lievä vahingonteko sekä lievä petos.

Liikenneturvallisuuden vaarantamisessa rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta, jolloin tästäkin teosta olisi maksettava rikosuhrimaksu. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan henkilö, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. Edellytyksenä ei siis ole, että teosta on aiheutunut konkreettista vaaraa jollekin tietylle henkilölle. Rikoksen tunnusmerkistö siis täyttyy, jos teosta olisi voinut aiheutua vaaraa toisen turvallisuudelle. Lakivaliokunta on kuitenkin muistuttanut, että vahingonvaara on silti todellinen myös tieliikennerikoksissa. Suomessa kuoleekin liikenneonnettomuuksissa vuosittain noin 250 henkilöä ja loukkaantuu tuhansia. Merkittävässä määrässä liikenneturvallisuuden vaarantamisista on kyse ylinopeudesta, johon syyllistyvätkin huomattavan usein kaikenlaiset ihmiset ikään, sukupuoleen, aiempaan rikostaustaan tai taloudelliseen asemaan katsomatta. Liikenneturvallisuuden vaarantamista pidetäänkin usein rikoksena, johon kaikki voivat syyllistyä.

Rikosuhrimaksuista saadut tuotot ja järjestelmän kulut

On arvioitu, että rikosuhrimaksuista saadut tulot olisivat 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä edellyttäisi tietty, että maksut saataisiin perittyä kaikilta siihen määrätyiltä. Realiteetti kuitenkin on, ettei kaikilta saada perittyä maksua. Maksun saaminen on sitä epätodennäköisempää, mitä huonommassa taloudellisessa asemassa rikoksentekijä on, mikä taas on yhteydessä siihen, millaisia rikoksia tekijä tekee. Oikeusrekisterikeskuksen tietojen mukaan tuomioistuimessa tuomituista sakoista saadaan perittyä noin 80 %. Rikosuhrimaksun osalta osuuden voidaan olettaa olevan vielä vähemmän. Esimerkiksi Iso-Britanniassa vastaava luku on ollut 50 %.

Tilastokeskuksen ja Poliisiammattikorkeakoulun tietojen mukaan sellaisista rikoksista, joissa vankeus on mahdollinen seuraamus, tuomittiin vuonna 2012 noin 150 000 täysi-ikäistä henkilöä. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta puolestaan annettiin yksistään 79 000 rangaistusvaatimusta. Hallituskin on myöntänyt, että suuri osa rikosuhrimaksuista tulee tieliikennerikoksista ja niiden rajaaminen maksuvelvollisuuden piiristä tekisi rikosuhrimaksujärjestelmästä taloudellisesti kannattamattoman.

Maksujärjestelmästä aiheutuu myös kustannuksia. Järjestelmän käyttöönotosta aiheutuvien kertaluonteisten menojen on arvioitu olevan noin 0,5 – 1 miljoonaa euroa, kun taas pysyviä vuosittaisia kuluja on arvioitu olevan 80 000 – 120 000 euroa sekä hallinnollisia kuluja 300 000 – 500 000 euroa. Hallitus on sen enempää asiaa perustelematta olettanut, että maksu saataisiin perittyä 65 % rikosuhrimaksuun määrätyistä, jolloin tukipalveluista jäisi käytettäväksi noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. Lainvalmistelun yhteydessä on kuitenkin esitetty mielipiteitä, että kustannukset on arvioitu liian alhaisiksi.

Ne bis in idem eli kaksoisrangaistavuuden kielto

Netin keskustelupalstoilla on ihmetelty, miten rikosuhrimaksu voidaan laillisesti tuomita sakko- tai vankeusrangaistuksen ohessa. Rikosuhrimaksun kaltaista oheismaksua ei kuitenkaan tule missään nimessä sekoittaa kaksoisrangaistavuuden kieltoon (ne bis in idem). Tämän kiellon mukaan ketään ei saa rangaista rikoksesta, josta hänet on lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi. Kielto on huomioitava, jos samasta teosta voisi seurata sekä rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus että rikosoikeudellinen rangaistus. Kielto ei kuitenkaan estä sitä, että samassa menettelyssä määrätään useita seuraamuksia, kuten sakko ja rikosuhrimaksu.

Lopuksi

Perustuslakivaliokunta on todennut, että fiskaaliset eli valtiontaloudelliset tavoitteet eivät koskaan ole hyväksyttäviä perusteita rikosoikeudellisille seuraamuksille. Seuraamuksen pitääkin olla ennen kaikkea oikeassa suhteessa rikoksentekijän syyllisyyteen. Vaikka rikoksen uhreille suunnattujen tukipalveluiden rahoittamisen parantaminen on ehdottomasti kannatettavaa, uudessa sääntelyssä on ongelmansa. Yksi kriminaalipolitiikan perusajatuksia onkin rikollisuudesta aiheutuvien haittojen ja kustannusten oikeudenmukainen jakaminen, mikä ei näyttäisi toteutuvan rikosuhrimaksua koskevassa sääntelyssä.

Ehdotuksessa vastakkaisina intresseinä on siis toisaalta järjestelmän tehokkuus ja toisaalta kustannusten oikeudenmukainen jakaminen. Vaikka rikosuhrimaksu kohdistuukin käytännössä ylinopeuteen syyllistyneille, tukipalveluiden riittävää rahoitusta ei kuitenkaan voida turvata keinolla, joka olisi vähemmän epäoikeudenmukainen kustannusten jakautumisen suhteen.

– Jonne Rantanen, OTM –