Oikeudenkäynnin julkisuus seksuaalirikoksissa – pääsääntö vai poikkeus?

Seksuaalirikokset ovat usein laajaa yhteiskunnallista kiinnostusta herättävä rikosryhmä. Kuitenkin päivittäistä uutisointia seuratessa on helppo havaita, että merkittävä osa seksuaalirikosten tuomioista julistetaan salaisiksi ja niistä päätyy vapaan tiedonlevityksen piiriin vain murusia. Salailun kulttuurin ongelmallisuus paljastui itselleni, kun yritin aiempaa tutkimusta varten selvittää sitä, millä perusteilla, miksi ja minkätyyppisissä seksuaalirikoksissa tuomioistuimet julistavat ratkaisunsa salaisiksi. Tämä osoittautui nopeasti liian vaikeaksi: kun tuomio on kokonaan salainen, ei sen salaisuuden syytä ole mahdollista tutkia, etenkään jos julkista selostetta ei ole laadittu. Lisäksi tuomioistuimet perustelevat heikosti oikeudenkäynnin julkisuutta koskevia ratkaisuja, jotka ovat myös julkisia, jollei toisin määrätä.

Käsittelyn julkisuuden pääsääntö ilmenee oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa, jonka 1 §:n mukaan oikeudenkäynti ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat julkisia, ellei laissa toisin säädetä. Tiivistettynä tuomioistuimen ratkaisun osalta voidaan todeta, että tuomioistuimen ratkaisu voidaan julistaa salaiseksi samoin perustein kuin käsittelykin pidetään salaisena. Keskeistä on huomata, ettei tuomioistuin ole millään tavalla velvollinen pitämään ratkaisua salassa silloinkaan, kun suullinen käsittely on toimitettu yleisön läsnä olematta.

Tuomioistuin voi määrätä asianomistajan henkilöllisyyden salassa pidettäväksi esimerkiksi rikosasiassa, joka koskee erityisen arkaluontoista hänen yksityiselämäänsä liittyvää seikkaa. Asianomistajan pyynnöstä hänen henkilöllisyytensä on kuitenkin julkinen. Seksuaalirikoksissa salassapidettävä intressi on useimmiten juuri asianomistajan henkilöllisyys.

Tutkimukseni käräjäoikeusaineisto koostuu pääosin ajalla 1.11.2009-30.4.2010 ratkaistuista asioista. Käräjäoikeusaineisto koostuu 303 käsitellystä asiasta. Rikosasioita joukossa oli 86%, ja näistä asioista 86% koostui erilaisista seksuaalirikoksista. Hovioikeusaineisto koostuu samana ajankohtana kerätystä 138 asiasta, joista niinikään 86% oli rikosasioita. Hovioikeudessa seksuaalirikokset muodostivat yli 90% kaikista rikosasioista. Käräjäoikeudessa tutkimusaineiston osuus oli 65% kaikista tutkimusajankohdan seksuaalirikosasioista. Hovioikeudessa vastaava osuus on 76%. Huomattavaa on, että tutkimusajankohtana kaikista seksuaalirikoksista salaisiksi merkittyjä on käräjäoikeustasolla 74% ja hovioikeustasolla 83%. Huomionarvoista on myös seksuaalirikosten salaamisen erottuminen paikkakunnittain: kun esimerkiksi Oulun käräjäoikeudessa 19 ratkaistusta jutusta 18 päätettiin salata kokonaan, Espoossa ei 14 jutusta salattu kokonaan yhtään ja Helsingissäkin 42 jutusta vain seitsemän.

Oikeudenkäyntien julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain esitöissä korostetaan lähtökohdaksi sitä, ettei mikään asiatyyppi ole lähtökohtaisesti tyypiltään salassapidettävä. Edelleen jos tiedot liittyvät olennaisesti syytteessä tarkoitettuun tekoon tai sen rikosoikeudelliseen arviointiin, tulisi esitöiden mukaan asian suljetusta käsittelystä päättää vain harvoin, sillä rikosten tekeminen eiitsessään voi olla yksityiselämän piiriin kuuluva asia.

Rajattaessa julkisuutta yksityisyyden suojan nojalla riittävää tulisi olla siis asianomistajan henkilöllisyyden ja sellaisten tietojen, joista asianomistajan henkilöllisyys voidaan päätellä, salaaminen. Tuomion kokonaan salaaminen olisi näin ollen perusteltua lähinnä vain silloin, kun rikoksesta itsestään voidaan päätellä rikoksen uhri. Äkkiseltään tällaisina rikoksina tulevat mieleen esimerkiksi perheensisäiset seksuaaliset hyväksikäytöt, tai jossakin erityisen tiiviissä yhteisössä tapahtunut raiskaus. On täysin selvää, etteivät mainitunlaiset tapaukset voi muodostaa kolmea neljäsosaa kaikista seksuaalirikoksista.

Vaikuttaisikin valitettavan selvästi siltä, että yksittäinen tuomioistuin tai tuomari pyrkii usein menemään sieltä, mistä aita on matalin, ja välttämään tapauskohtaisen salaamisen laajuusharkinnan (sekä mahdollisesti oman tuomionsa perusteluihin kohdistuvan kritiikin) julistamalla koko ratkaisun salaiseksi. Tutkimustuloksista havaittava ero eri käräjäoikeuksien välillä ei ainakaan hälvennä tällaista epäilystä. Näyttää suorastaan siltä, että jotkin käräjäoikeudet ovat tehneet kategorisen päätöksen salata kokonaan kaikki rikokset, joissa vilahtaa sana ”seksuaali”. On itsestään selvää, että tämä on perusoikeudelliselta kannalta ajateltuna erittäin ongelmallista. Myös Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on suhtautunut torjuvasti siihen, että jokin asiaryhmä asetettaisiin kategorisesti perusteeksi rajoittaa julkisuutta.

Tutkitun aineiston valossa näyttää, että oikeuskäytännössä asianomistajan yksityisyyden suoja on, varsinkin yksittäisissä käräjäoikeuksissa, ajanut täysin oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen ohi. Asianomistajan yksityisyyttä seksuaalirikoksissa suojataan tarpeettoman laajasti ja kategorisesti. Erityisen hämmentävää tämä on siksi, että edellä esitetyin tavoin tuomioistuimien käytössä olisi paljon lievempiä ja aivan yhtä toimivia keinoja suojata asianomistajan yksityisyyttä ja silti toteuttaa oikeudenkäynnin julkisuuden takana olevia periaatteita. Näiden keinojen (osittainen salaaminen, julkinen seloste) käyttö ei edes lisäisi tuomioistuinten työtaakkaa kovinkaan merkittävästi. Silti esitetyn aineiston perusteella voitaneen turvallisesti sanoa, että julkisuuden asema perustuslain edellyttämänä pääsääntönä on käytännön oikeuselämässä seksuaalirikosten osalta ainakin alueellisesti kääntynyt poikkeukseksi.

– Tapio Hokkanen –