Hovioikeudelta kannanotto yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Hokkasen ja Rantasen tukkanuottaset yksityisistä parkkisakoista näyttivät jo pitkään päättyneen. Mikäs kuitenkaan parempi hetki kaivella vanhoja kuin aurinkoinen kesäpäivä.

Turun hovioikeus on siis 9.5.2016 ottanut kantaa yksityisiin parkkisakkoihin ja asianosaisten todistustaakkaan. Tapauksessa oli kyse siitä, että vastaaja oli kiistänyt toimineensa ajoneuvon kuljettajana useampina ajankohtina. Kirjallisilla todisteilla tuli näytetyksi, että ajoneuvo oli ollut pysäköitynä yksityisille parkkialueille. Riidatonta oli, että vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Ajoneuvon kuljettajan katsottiin lisäksi tulleen tietoiseksi siitä, että pysäköinti kyseisillä alueilla oli maksullista.

Vastaaja oli reklamoinut saamastaan sakosta sähköpostitse. Parkkifirma oli vastauksessaan pyytänyt vastaajaa ilmoittamaan henkilön, joka ajoneuvoa oli kuljettanut. Tämän jälkeen vastaajalle oli samoilta parkkialueilta annettu useita uusia parkkisakkoja. Vastaaja ei kuitenkaan nimennyt kuljettajaksi ketään muuta henkilöä eikä kertonut ajoneuvon olleen kenenkään muun käytössä. Vastaaja oli oikeudenkäynnissä esittänyt kirjallista todistelua siitä, että hän oli mainittuina ajankohtina estynyt pysäköimästä ajoneuvoa kyseisille parkkialueille. Hovioikeuden mukaan mainittu todistelu ei kuitenkaan näin osoittanut.

Hovioikeus ei pitänyt uskottavana, että ajoneuvon olisi pysäköinyt joku muu kuin vastaaja. Vastaajan katsottiin siten toimineen ajoneuvon kuljettajana. Kun pysäköintialueiden ehdot olivat selkeästi esillä eivätkä ehdot olleet ankaria tai yllättäviä, vastaaja velvoitettiin korvaamaan yksityisoikeudelliset valvontamaksut parkkifirmalle.

Hovioikeus päätyi ratkaisussaan samaan, mistä puhuin jo aikaisemmassa artikkelissani 19.12.2015. Parkkifirma näytti kirjallisilla todisteilla (valokuvat), että ajoneuvo oli ollut parkkialueilla. Vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Vastaaja kiisti pysäköineensä ajoneuvon parkkipaikoille. Vastaaja ei esittänyt uskottavia perusteita väitteelleen. Esimerkiksi tapauksessa KKO 2010:23 vastaaja väitti, ettei hän muistanut, kuka hänen ajoneuvoaan oli käyttänyt, mitä väitettä korkein oikeus ei pitänyt uskottavana. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa vastaaja jätti tosin kokonaan kertomatta, kuka ajoneuvoa oli ajanut.

Langettavaan tuomioon ei tässäkään tapauksessa vaadittu täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Parkkifirma oli näyttänyt, että sopimus oli syntynyt. Kenen sitten pitäisi näyttää ajoneuvon kuski? Hovioikeuden ratkaisun perusteella on pääteltävissä, ettei parkkifirmalla ole velvollisuutta näyttää toteen sellaista seikkaa, jota sen olisi lähes mahdotonta näyttää toteen, mutta vastaajan on puolestaan erittäinkin helppo näyttää toteen.

Jokainen tapaus on omanlaisensa. Tässäkin tapauksessa valvontamaksuja samalle ajoneuvolle annettiin useita, millä saattaa olla vaikutuksensa uskottavuuden arvioinnissa. Odotellaan vielä tämänkin tapauksen osalta sitä arvovaltaisempaa vahvistusta korkeimmalta oikeudelta. Valituslupaa on pyydettävä viimeistään 8.7.2016.

Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti:

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Vinkkejä korkeimmalta hallinto-oikeudelta: Miten vältyt kunnalliselta parkkisakolta?

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.