MITEN PYRKIMYS EDISTÄÄ RIKOKSENSA SELVITTÄMISTÄ VAIKUTTAA TUOMITTAVAAN RANGAISTUKSEEN? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

Kunnianloukkaus, väärä ilmianto ja yksityiselämää loukkaava tieto – Osa 2

21.5.2015 julkaistussa artikkelissa käsittelin kunnianloukkausrikosta tuoreimman korkeimman oikeuden oikeuskäytännön näkökulmasta. Kuten artikkelissa kerrottiin, myös väärällä ilmiannolla on yhteytensä kunnianloukkaukseen. Tässä artikkelissa käsitelläänkin väärää ilmiantoa korkeimman oikeuden (KKO) vuonna 2013 antaman ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytännön kannalta ja samalla selvitetään joiltain osin, minkälaisia yhteyksiä rikostyypillä on kunnianloukkaukseen.

Väärä ilmianto rikoslaissa

Väärästä ilmiannosta tuomitaan henkilö, joka antaa viranomaiselle tai tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu esimerkiksi pidätetään, vangitaan, asetetaan syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen virheellisin perustein. Väärällä ilmiannolla tarkoitetaan siis viranomaiselle tehtyä ilmoitusta, jossa totuudenvastaisesti väitetään jonkun syyllistyneen rikokseen. Rikoksen tunnusmerkistö voi siis täyttyä, kun joku syyttää tuomioistuimen tai muun viranomaisen edessä toista rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Rangaistusasteikkona väärässä ilmiannossa on sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.

Korkeimman oikeuden käytäntö

Tapausta KKO 2013:15 käsiteltiin myös aiemmassa kunnianloukkausta koskevassa artikkelissa. Tapauksessa kihlakunnanvouti oli ollessaan ulosottomiehenä panemassa täytäntöön päätöstä, jonka mukaan 11-vuotiaan lapsen tuli asua äitinsä luona, ottanut vastaanhangoittelevasta lapsesta ja tämän repusta kiinni ja yrittänyt irrottaa tämän otetta porraskaiteesta. Lapsen isä oli poliisille tekemässään tutkintapyynnössä ja esitutkinnassa väittänyt, että ulosottomies olisi muun muassa riuhtonut, kiskonut ja repinyt lasta niin, että tälle oli aiheutunut polvivamma ja että repun kantohihna olisi repeytynyt. Syyttäjä päätti jättää syytteen ulosottomiestä vastaan nostamatta, koska rikoksesta ei ollut näyttöä.

Tämän jälkeen käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat isän häntä vastaan nostetun syytteen mukaisesti väärästä ilmiannosta ja kunnianloukkauksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden mukaan selvitys ei kuitenkaan viitannut siihen, että isä olisi toiminut muutoin kuin vilpittömässä mielessä lapsensa oikeuksien valvomiseksi. Lapsen huoltajalla onkin velvollisuus turvata lapsensa kehitys ja hyvinvointi. Isä oli siis ollut velvollinen valvomaan, etteivät muut loukkaa hänen lapsensa oikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin onkin painottanut ilmiantajan sananvapauden merkitystä silloin, kun kyse on lapsiin kohdistuneista oikeudenloukkauksista. Korkein oikeus piti siten selvänä, että virkamiehen suoja kunnianloukkauksia vastaan oli tapauksessa toissijaista.

Syyte hylättiin korkeimmassa oikeudessa, koska ei ollut perusteita katsoa, että isä olisi tahallisesti antanut antanut poliisille vääriä tietoja. Korkein oikeus perusteli lisäksi, että isällä oli ensinnäkin velvollisuus pysyä totuudessa. Vaikka isän katsottiin jossain määrin liioitelleen ulosottomiehen menettelyn moitittavuutta, pelkkä liioitteleminen ei sinänsä tarkoita sitä, että henkilö syyllistyisi väärään ilmiantoon, kunhan liioittelu ei ylitä sille sallittuja rajoja. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan rikosta koskevat väitteet voivat jossain määrin olla liioiteltuja tai yleistäviä, kunhan ne eivät ole täysin vailla tosiseikkojen tukea eivätkä merkitse aiheetonta henkilökohtaista hyökkäystä rikoksesta epäiltyä tahoa vastaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö

Rikoksena väärä ilmianto kohdistuu itse asiassa ensisijaisesti oikeudenkäyttöön eli tuomiovallan käyttämiseen ja vasta toissijaisesti yksityishenkilöön (tai virkamieheen) ja hänen oikeusturvaansa. Tällä tarkoitetaan sitä, että kriminalisoinnilla pyritään ehkäisemään perusteettomia oikeudenkäyntejä. Joka tapauksessa väärää ilmiantoa koskevissa tilanteissa vastakkain ovat myös ilmiantajan ja ilmiannetun edut. Jokaisella on oikeus saattaa epäilemänsä rikos viranomaisen selvitettäväksi. Toisaalta jokaisella on myös oikeus olla joutumatta perusteettomasti viranomaistoimenpiteiden kohteeksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tarkastelee väärää ilmiantoa ensisijaisesti sananvapauskysymyksenä – kuten tilanne on kunnianloukkauksenkin osalta. Oikeuskäytännössään EIT on katsonut, että erityisesti yksilön oikeus saattaa laittomaksi tai epäasianmukaiseksi kokemansa virkamiehen menettely viranomaisen arvioitavaksi on olennainen osa oikeusvaltiota. Sananvapauden rajoittamista on siis tulkittava ahtaammin silloin, kun kysymys on tällä tavoin esille tuodusta viranomaistoiminnan arvostelusta. Toisaalta, kun kysymys on oikeusviranomaisten kuten ulosottomiehen toiminnan arvostelusta, EIT on todennut, että on myös välttämätöntä suojella virkamiehiä perusteettomilta syytöksiltä. Kantaansa EIT on perustellut sillä, että luottamus virkatoimintaa kohtaan on pyrittävä säilyttämään.

Näkemyksessä on myös ongelmansa. Onhan selvää, että esimerkiksi poliitikot ja virkamiehet joutuvat sietämään vahvempaa arvostelua kansalaisilta, mikä esimerkiksi kunnianloukkausrikoksissa tarkoittaa sitä, että kynnys rangaista kansalaista viranomaisen arvostelusta on korkeammalla. Kuten aiemmassa artikkelissa todettiin, kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn esimerkiksi politiikassa ja julkisessa virassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Väärän ilmiannon osalta myös korkein oikeus on todennut, että viranomaisella, kuten ulosottomiehellä, on asemassaan velvollisuus sietää virkatoimiinsa kohdistuvaa arvostelua, jollei se ole perusteetonta tai asiattomasti loukkaavaa. Tästä näkökulmasta ilmiannetulle yksityishenkilölle tulisikin tarjota virkamiestä vahvempaa oikeussuojaa.

Yhteenveto

Korkeimman oikeuden ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan todeta, samoin kuin kunnianloukkauksenkin osalta, että väärää ilmiantoa tulkitaan ensisijaisesti sananvapauden näkökulmasta, vaikka väärän ilmiannon kriminalisoinnilla pyritäänkin ensisijaisesti tuomiovallan käyttämisen turvaamiseen. Sananvapauden korostaminen puolestaan johtaa siihen, että tuomitsemiskynnys väärästä ilmiannosta on asetettava suhteellisen korkealle. Seuraavassa artikkelissani käsittelen yksityiselämään loukkaavan tiedon levittämistä, jolla on kuin myös yhteytensä sekä kunnianloukkaukseen että väärään ilmiantoon.

– Jonne Rantanen, OTM –